Forever and to the eternity

Jokanen kokee jonku asteisen menetyksen jossaan vaiheessa elämäänsä. Ehkä se kirpasee vaa vähä aikaa, ehkä se kirpasee koko loppuelämän.

Kuolema on yks vittumaisimmista jutuista joita elämällä on tarjota.
Tärkeen ja rakkaan ihmisen menettäminen on kauheeeta eikä sitä toivo kellekkää. Silti sit tapahtuu kokoaika, ei me voija sille mitää. Sen vuoks pitäiski ottaa kaikki ilo irti siitä ajasta mitä meil on jälellä.

Ku joku rakkaimmista kuolee, ainaki mulla on tosi tyhjä olo. Tuntuu, ettei oo tehny tarpeeks. Tuntuu, ettei sanonu kaikkee mitä ois pitäny. Kaduttaa.
Multa on kuollu kahen vuoden sisällä kolme sukulaista. Kaks läheisempää tänä ja viime vuonna ja viime viikolla yks jonka tapasin vast vähä aikaa sitte uudestaa vauvavuosien jälkee. Nää kaikki on ollu ihan hemmetin mahtavii ihmisii ja tottavieköö mulla on ikävä. Ehkä se hellittää, ehkä ei. Toisaalt pelkään, et helpotus merkitsee unohtamist. Toisaalt ei ylitsepääseminen merkitse sitä ettei sitä ihmistä enää ikävöis tai rakastais, päinvastoin. Ku pääsee yli siitä tuskasta minkä se menetys aiheuttaa, voi keskittyä siihen mitä siinä ihmisessä rakastaa ja ikävöi.

Kuolema on ehkä vielkii tabu jota ei niin vaa nosteta keskusteluissa esille. Silti sitä ois hyvä käsitellä koska jokanen joutuu kohtaamaa sen. Puhuminen helpottais. Tosiaa en oo mitenkää hyvä esimerkki täst koska en oo oikeestaa puhunu näitte ihmisten menettämisestä ja niist tunteista kellekkää. Itken vähä aikaa ja sitte työnnän sen jonnee syvälle mistä se harvoi pääsee ulos. Tiiän ettei se oo hyvä. En vaa saa aikaseks sitä et puhuisin siit, usein musta tuntuu ettei mun tarvikkaa.

Eipä tän postauksen aiheena nyt mun sielunelämä ollukkaa. Ehkä raskas fakta on se, et kuolemaa tapahtuu kokoajan ja se ois opittava hyväksymää. Unohtamista ei kannatta hyväksyä. Ne ihmiset joita me kaivataan on kokoaika jollain tapaa läsnä vähintää meidän ajatuksissa. Surussa ja itsesäälissä vellominen ei tuo sitä ihmistä takasin, etepääin siirtyminen taas auttaa keskittymään siihe hyvää mitä siinä ihmisessä kaipaa. Ehkä parasta ois kertoo sille ihmiselle nyt kuinka paljo siitä välität.

 

 

 

 

You never really can fix a heart

                                 "I just ran out of band aids, I don't even know where to start,
                              'cause you can bandage the damage, you never really can fix a heart."

Voikuu elämä vois olla aina yhtä onnellist ja ilosta ku niissä ruususimmissa kuvitelmissa, mitä meil kaikil varmast jossaa vaihees on. Mut ei se oo. Ja sekii pitää oppii hyväksymää.

Emmä tiiä, kai mä voisin keskittyy elämän jokasee osa-alueesee jolla on joku mahollisuus mennä pielee, mut aattelin et mul on eniten sanottavaa just sydänsuruist. Taino, sanottavaa ja sanottavaa.

Ei kai kukaan haluu särkee sydäntää tai tulla muutenkaa onnettomaks, mut sitä on aika pirun vaikee välttää. Mut ehkä nekii kasvattaa ihmistä. Mul ois niin hirveest ajatuksia joita e kuitenkaa nyt saa sanoiks asti. Huoh, yritetääs silti.

Ehkä se suru kumpuaa siitä et joudut syystä tai toisesta eroamaa rakkaastas, tai siitä, et saat kylmää kyytiä enneku mitää kerkee ees kehittymää. Mul on valitettavast enemmän kokemusta tosta jälkimmäisestä. Ja sen takii en tykkää jutella mun ihastuksista yms sellasita yhtää kenellekkää, koska mulle on käyny liian monta kertaa niin, et joko mun kaveri on menny juoruumaa sen tiedon heti ensitöiksee tai sit se ihastuksen kohde on ihan itte nauranu ja aukonu mulle. Ei sillä, ettei mul ois ystäviä joihin mä voisin luottaa. Päinvastoin, mul on paljo ihmisiä jolle mä voisin kertoo ton kaiken mut en vaa saa sitä aikaseks koska mul on viel tuoreessa muistissa se kaikki vanha.  Yääää nyt se saatte must ihan säälittävän kuvan. Mut siihen positiiviseen tulevaan vaa väsyy uskomasta ku asiat menee riittävän monta kertaa perseellee. Ei sen kuuluis mennä sillee et pieni harmiton ihastus muuttuu jäätävks murheenkryyniks koska kaiken ajattelee negatiivisesti.

Sydänsurui on tottakai vaikee korjata ja viehän se aikaa. Ei kaiken elämäs tarvikkaa olla helppoo. Mut mun mielestä ihmiset ei tajuu kuika haavottuvaiseks tälläset asiat ihmisen tekee. Sydänsurut tai mitkää siihe liittyvät ei oo koskaa asia jolle voi nauraa tai johon voi suhtautua kepeesti.

Ajan myötä toi kaikki helpottaa mut ei se minnee katoa. Se on siellä vielä. Ei yhtä näkyväst ja esillä ku ennen, mut siellä se on. Ei se unohu. Ja sitä saattaa olla hirveen vaikee ruveta kaivelemaa uuestaa jos siihen jonkin näköstä tarveta tulee. Ei kukaan haluu muistella omaa kipeetä menneisyyttään. Sen kans opitaan elämään, siitä opitaan selvitymään. Ja kaikest huolimatta opetellaan nauramaan uuestaa.

 

 

 

 

 

 

 

Doesn't mean I'm lonely when I'm alone

                                 "The sound of loneliness makes me happier"

Mä en jaksa ymmärtää tät koko parkuu siitä miten ihminen ei selvii yksin ja miten koko aika pitää tapahtuu jotain. Kuka muka jaksaa koko ajan olla muiden seurassa ja hiljentyä vaan toisen ihmisen puheenvuoron ajaks?

Millon viimeks oot läsäilly sohvalle tai sängylle miettimään sun omaa elämää?
Kuinka monta kertaa viimesten viikkojen tai kuukausien aikana oot oikeesti hiljentyny kuuntelemaan niitä ihmisestä riippumattomia ääniä? Kuinka monta kertaa oot aatellu asioita ittes kannalta ja toivottanu kaikki vittuilijat hornan kuusee? Mun mielestä jokanen ihminen tekee tätä liian harvoin.

Miks ihmiset pelkää yksinoloa? Ehkä sulla on aina sit ollu se joku siinä vierellä, etkä enää osaa olla ilman. Tai miten ois yksinkertasuudessaan "pimeen pelko"? Pelkäät tulevaa etkä uskalla päästää irti niistä jotka sua pitelee koska pelkäät yksinoloa. I say fuck them. Jokanen tarvii omaa aikaa aatella. Ihan olla vaan. Ei kukaan jaksa olla liikkeessä kaksneljäseittemän. Se väsyttää. Ei mikään ihmekkää. Miks kenenkää pitäis olla valmiina lentoon jokasen sekunnin ajan sun elämässä?

Osaa päästää irti, osaa antaa olla. Päivä se on huomennaki, tää on tässä ja nyt.

 

 

Being the weird yourself is the prettiest person you'll ever be

"You give what you give 'cause they make you. Trapped inside a place that won't take you. And they want you to be what they make you, it's already over and done when you're young."

Eka sanotaa et oo oma ittes, sitte sut tuomitaa. Kehotetaan olemaan omanlaisensa, mut sitteku joku rohkaistuu niin tekemään, niin sitä halveksitaan ja syrjitään. Where's the sense in that?

Nyky-yhteiskunta on kova. Varsinki nuorille naisille. Sun oletetaan muokkautuvan automaattisesti siihen epätodelliseen ja leikeltyyn barbie-malliin. Jos et sovellu siihen oot ruma ja yhteiskunnan hylkiö. Mut eihän nää vaatimukset tosiaa ulkonäköö lopu, nehä tunkee jo sun oman persoonalliseen tilaan!:-) Taas sun oletetaan muokkautuvan tiettyyn malliin, nauravan tietyille jutuille, kuuntelevan tiettyjä bändejä jne. Ihan oikeesti, c'moon people.

Nää eroavaisuudet heijastuu näkyvimmin koulussa. Ne on ne "normaalit" suositut tyypit jotka hallitsee. Vai ootko koskaan ennen nähny siellä väkijoukon keskellä kaikkien ihailemana larppausviittaan ja haltijakorviin pukeutunutta tyyppiä? En usko.

Voin myöntää ihan suoraan että yleensä mä halveksin niitä "suosittuja". Suurin osa kuvittelee voivansa sanoa ja tehdä mitä vaan eikä aattele mitä se tekee toiselle ihmiselle.
Ne ei tunnu ymmärtävän että yks ilkee kommentti voi tuhota toisen elämän.
Onhan poikkeuksiakin, ei ruveta yleistämään.

Erilaiset ihmiset vaan rikastuttaa tätä maailmaa. Musta on ihana kulkee ulkona ja huomata ettei kaikki näytäkkään toistensa kopioilta. Ei sun tarvi olla sen mukanen ku ne oottaa sun olevan. Riko rajoja ja huomaat et ennepitkää muut seuraa sun perässä. Ehkä joku kusipää tulee sulle sitää aukomaa. Who cares. Oo isompi ihminen ja jätä ne taakses. Hitsinpimpulat, nyt tää menee taas saarnaamiseks. Tsiisus.

Mitä mä tässä nyt erittäin epäonnisesti yritän vääntää, on siis, että sä riität just tollasena. Don't let 'em change you.

 

 

 

 

Äähh, miten tuntuu et täst ei tuu mitää.

Moving foward

"Some people come into our lives for a reason, others only for a season"

Niin karulta ku toi kuullostaakin, tottahan se on. Elämässä tulee eteen aikoja jolloin pitää vaa osata päästä irti. Välittämättä siitä kivusta mitä se tuottaa. Joskus on pakko mennä eteenpäin koska se, kenestä et tahdokkaa päästä ni on jatkanu elämäänsä ilman sua. Joskus taas on parempi opetella päästämään irti ja antaa olla.

Kenen tahansa jättäminen taakse on suoraan sanoen syvältä. Se sattuu. Se ei tunnu välttämättä oikeelta. Kenen tahansa "hylkääminen" sattuu niin saatanasti jos siitä ihmisestä on oikeesti välittäny.

Ihmiset muuttuu. Ehkä se osittain johtuu siitä. Tuntuu hirveeltä kävellä pois sellasen ihmisen luota jonka kanssa oli ennen niin läheinen.
Postauksen alkuteksti tiivistää tän aika osuvasti.

Ei kukaan haluu tulla hylätyks. Miks haluais? Kysytään jotain helpompaa. Miks täytyy olla niin ilkee että aiheuttaa sen ainoon ihmisen (jolla oikeesti on merkitystä) poistumisen?

Jatkuvat pettymykset tekee elämästä vaikeeta. Siks on tärkeetä oikeesti osata siirtyä eteenpäin.
Myös oman itsensä takia. Tuskin haluut jäähä roikkumaan vanhaan rakkaaseen tai ihastukseen tai vaikkapa ystävään jos se satuttaa sua.

Moving foward. Vaikka kuinka sattuis.

 

 

Niinku puut varistaa lehtensä

annetaan syksyn viedä kaikki

se turha meiltä

mistä me halutaan päästä eroon.

True friend never stops you on your way - unless you're falling

"Find arms that will hold you at your weakest times. Find eyes that will see your beauty at your ugliest times. Find a heart that will love you at your worst times."

Takana ihan loistavat pari päivää. Aloinkii ajatella, että millanen merkitys meijän ystävillä on meihin.

Yksinkertaistetusti ja tiivistetyimässä muodossa; ystävät on niitä, jotka pitää meijät koossa.
Rehellisest sanottuna oisin hukassa jos mulla ei ois niitä upeita ystäviä jotka on tukenu mua kaikki nää vuodet ja joihin voin luottaa no matter what.

Ne on ne ihmiset jotka saa sut nousemaa sängystä päivittäin. Ne on ne ihmiset jotka saa sut nauramaa vaikka tuntuis et maailma kaatuu niskaan. Pidä kiinni niistä ihmisistä, koska ne kantaa sut sellasen matkan läpi mitä sä et koskaan pystyis yksinään kulkemaan. Vastavuorosesti sä toimit samal tavalla.

Jokanen tekee viheitä, mut ystäväthän on niitä jotka kestää sua niistä huolimatta. Ne on niitä jotka kestää sun seuraa ja ei välitä siitä kuinka outo välil saatat olla. Nyt tää junnaa taas vähä paikallaa. Jopa mulla tulee välil vaikeuksia saaha ajatukset tekstiks asti:-) heh oonpas vitsikäs. Mut tosiaan. Ystävyys on sitä joka kantaa meijät läpi elämän ja antaa uskoo ku se meitä iteltämme loppuu. Pidä kiinni niistä outolinnuistas ja anna niitten kuulla kuinka tärkeitä ne on sulle. Noh, tää tais tän postauksen osalt olla täs:-)

Anteeks lahnailuni, mut mul on valitettavan vähän kuvii näist kullanmuruistD:

 

 

 

 

 

 

 

"Jos olisin mörkö, piiloutuisin sänkysi alle. Kuntelisin hiljaista kuorsausta, katselisin nukkuvia varpaitasi ja hukuttaisin sinut märkiin mörköpusuihin"

 

"Jos joskus tulee aika, jolloin en ole elämässäsi, löydät minut sydämestäsi" ~ Nalle Puh

 

"Kaverit auttavat sinut ylös kun kaadut. Tosiystävät nauravat vieressä itsensä lähes hengiltä"

 

 

 

     Te muruset jotka puututte tän postauksen kuvituksesta, kamera kainaloo ja tänne.

 

 

Who are you to judge me, who are you to break me

Kuvittele, et istut yksin suuren väkijoukon keskellä. Kuvittele suunaton ahdistus. Jokanen ohikulkeva ihminen kattoo sua halveksivasti. Huutaa törkeyksiä. Sylkee sun päälle. Saa sut tuntemaan olos voimattomimmaks ja surkeimmaks olennoks koko maailmassa. Saa sut tuntemaan, et ehkä, ehkä kaikki ois paremmin jos sua ei olis olemassakaan.

Vaikka sun ois vaikee kuvitella tollanen tilanne, monen muun ei ollenkaan. Vaikka sä et osais koskaan kuvitella että sut häädettäis ulkopuolelle kaikesta, jolleen muulle se on arkipäivää. Arkipäivää, jonka ajattelemattomat ja itsekeskeiset ihmiset saa aikaan.

Onks sua koskaan halveksittu? Onks sua koskaan jätetty yksin? Onks sua koskaan satutettu niin, ettet sä pääse arvistas koskaan eroon? Ja tää kaikki vaan muutaman ihmisen aikaansaannoksena.
Ihan liian moni joutuu kiusaamisen uhriks. Mikä tekee ihmisestä niin julman ja ajattelemattoman, et hän aattelee voivansa tuhota jonkun maailman täysin ja kokonaan? Älä leiki Jumalaa koska sitä sä et todellakaan oo.
Jos sä et osaa vastata edellämainittuihin kysymyksiin millään tavalla myöntävästi, älä tuu selittelemään et se kaikki on vaan läppää ja viatonta pelleilyä, ku sä et tiiä mitä se saa aikaan.

Eiks erilaisuuden pitäis olla rikkaus? Mun mielestä joo. Sen koulun suositun tyypin mielestä näköjään ei. Miksei voi antaa ihmisten olla omia itsejään? Miks pitää olla niin ahdasmielinen? Mistä lähtien "homo" on ollu loukkaava ja halventava ilmasu? Miks sä ees välität?
Jos ihmisen täytyy täysissä sielun ja ruuminsa voimissa hyökätä henkisesti tai fyysisesti ns "heikompien" kimppuun, ni sitte siinä on jotain vialla.

Sä saat olla erilainen. Sun ei kuulukkaan olla samanlainen kopio jostakusta täydelliseks leimatusta ihmismuotista. Opi arvostamaan itteäs. Nosta ittes niiden kusipäiden yläpuolelle joílla on pokkaa yrittää murtaa sut.

Myös, opettele ajattelemaan ennenku sanot mitään loukkaavaa kenellekkään. Mitä tää ihminen on tehny ansaitakseen yleisen halveksunnan? Tiedä, että se loukkaus tulee luultavasti pysymään tän ihmisen mielessä sen loppuelämän ajan. Mä muistan jokaikisen ilkeen ja loukkaavan kommentin jonka oon ittestäni koskaan kuullu. Tosiaan, mä muistan myös jokaikisen ihmisen kenen suusta nää kommentit on päässy :-) .

Erilaisuus tekee elämästä kaunista. Ja kukapa ei haluais sitä?

 

 

You're strong when you don't have any other choises.

 

 

 

 

Run away and don't ever look back

Kai jokaselle tulee hetkiä, jollon tuntuu et pakeneminen ois kaikkein helpointa. Sais jättää kaiken taakse. Sais alottaa alusta. Ennen kaikkee, sais unohtaa.

Kuinka moni sit oikeesti pakenee kokonaan? Enpä usko et kovinkaan moni. Suurin osa pakenee omiin ajatuksiinsa, uskoon paremmast tulevaisuudest ja siihen et ehkä aurinko jaksaa viel paistaa.
Mitä ihmiset ylipäätänsä pakenee? Omaa elämäänsä, ahdistustansa ja sitä et ei vaan yksinkertasest kestä sitä tiettyä paikaa johon sut on kahlittu. Mä tiiän et mä en kestä tätä pikkukaupunkii enää kauaa. Usko siit, et onnen ollessa myötänen pääsen tääl jenkkeihi asti auttaa mua. Mä voin paeta niihin haaveisiin, et enää kaks vuotta ja sitte mä pääsen pois täältä. Unelmat kantaa, eiks nii?
Tuntuu et kaikki on niin sekasin. Miks elämän täytyy mennä aina vaikeimman kautta? Miksei nää kysymykset lopu ikinä? Kukaa osaa vastata niihi? Kuka saa kaiken muuttumaan paremmaks?
Mihin oma pakomatka päättyy? Huoh. Ehkä joskus näihin kaikkii löytyy vastaus. Ehkä ihmiset tarvii muutosta. Kaavoihin kangistuminen kauhistuttaa. Ainaki mua. Tai siis, mä en ainakaan pystyis elämään elämää, jossa jokanen käänne on ennalta-arvattava ja yllätyksetön. Päähän siinä räjähtää. Ihminen tarvii sen oman pakopaikan, jonne käpertyä ku tuntuu et maailma kaatuu niskaan.
Anteeks, mä lupaan ettei täst tuu mitään angstiblogii. Joskus tuntuu vaa et on pakko päästä pois.

 

 

 

 

Turhauttaa.

 

 

 

Respect my boundaries 'cause I'm the only one who can break them

Jokasella ihmisellä on rajansa. Korkeet tai matalat. Ja jokanen ylittää joskus rajansa. Korkeelta tai matalalta. Mut millon rajojen ylittäminen on vaa jännittävää puuhaa, ja millon se muuttuu epämiellyttäväks pakottamiseks?

Rajat luo turvallisuutta, ja tuntua siitä että sä hallitset itseäs. Mut sitku asiat alkaaki luisuu siihen suuntaa, ettet sä välttämättä enää  tunnekkaa oloas niin varmaks, kuis suu pannaan? Ne on ne omat rajat jotka tuppaa tulemaa vastaan. Joskus se on hyvä juttu, joskus ei. Joskus on ihan hyvä, et sä ymmärrät lyyä jarrut pohjaa ku homma menee epämiellyttäväks, mut toisaalta mikään ei voita sitä ihanaa tunnetta ku oot ylittäy ittes ja saavuttanu jotain hienoo.

Mistä tietää et homma alkaa luisuu käsistä?
Millon sun just kannattaa lyyä ne jarrut pohjaa?
Vai millon on just se oikee hetki koota ittes ja antaa mennä niin että paukkuu.

Sä oot oman kehos ja mieles haltija. Sä oot ainoo, kenellä on oikeus vetää överiks.
Kukaan muu ei saa pakottaa sua tekemään mitä sä et halua.
Vaikka kuinka ihana ihminen ois kyseessä, vaikka kuinka ihania mahdollisuuksia se tarjoiskaan, jos et oo valmis, älä suostu. Simple as that.

Positiiven painostaminen tekee vähän parempaa jälkee. Aattele nyt vaikka, jos haluut tyyliin mennä hyppää jonku benji-hypyn, mut rohkeus ei riitä. Siin tilantees on upeeta, et on kavereita jotka vähä painostaa sua ja auttaa ymmärtämään et se naru todellaki pysyy sun nilkoissa kiinni.
Sitte on taas negatiivista painostamista, joka taas ei johda yhtään mihinkään.
Sun ei esimerkiks tarvi säädön/nykysen kumppanin yms kanssa mennä yhtään pidemmälle ku et oo valmis menemää. Jokasella on oikeus omaan koskemattomuuten, ja siihen et tuntee olevansa turvassa. Omat rajat pitää tehä selväks, et molemmat osapuolet on perillä siitä mitä saa ja mitä ei saa tehä. Jos tää tyyppi ei sitte siitäkää ymmärrä, onks koko jutulla ees mitään väliä? Okeiokei, saattaahan se olla ihan imartelevaaki ku joku tykkää susta niin paljo, mut kannattaa sit miettii onks siinä tyypissä oikeestaan ees mitään kiinnostavaa. Apua, nyt harhauduttii aiheesta. Iik.

Se, mitä mä nyt yritän sanoo on, et jos joku asia tuntuu teist niin epämiellyttävältä tai ylitsepääsemättömältä ni älkää yksinkertasest tehkö sitä. Yrittäkää erottaa ne positiiviset ja negatiiviset jutut jokasesta asiasta joka ei tunnu heti omalta. Sillee vältytään kaikki huonoilta kokemuksilta ja viiden vuoden itkuputkilta. :-)

 

 

Muistakaa, positiivinen rajojen rikkominen!:)

Aijjuu, lisään tällee viel loppumetreillä. Sun rajat ei määritä sua ihmisenä, eikä ketään muutakaan.
Jokanen rikkoo tai on rikkomatta niitä omaan tahtiinsa.

Just 'cause I'm a woman doesn't mean I'm weak

Palataas pari kuukautta taaksepäin, kesän alkuu. Varsinaissuomelainen koulu. "Mikroshortsijupakka"

                        "Jos on niin paljon paljasta pintaa, että pakarat näkyvät ja kaikki on paljaana,
                          voi pojilla olla tukalat paikat" ~ Rehtori Irmeli Talja


Siis anteeks mitä? Huomaa taas vaihteeks, kuinka vanhanaikaset ajatusmallit suuressa osassa Suomee vieläki vallitsee. Nainen esitetään seksiobjektina, ja miehet halujaan hillitsemättöminä eläiminä. Seriosly? Kommentillaan rv Talja siis kehottaa tyttöjä verhoamaa ittensä, jottei pojilla tuu vaikeuksia hillitä halujaan. Ei tää oo eka kerta ku te kuulette mitää tällästä, vai? Vaikka me eletään kakstuhattalukuu, valtaosastolla väestöstä tuntuu olevan vielki vaikeuksia sen faktan kanssa, ettei naisen ainoot tehtävät ookkaa enää kokkaus, pyykinpesu, lastenhoito ja miehen tyydyttäminen. Nyt käsi sydämmellä, kuinka moni teistä myöntää joutuneensa sovinististen kommenttien (ees "läpällä" heitettyjen") kohteeks? Tai kuinka moni on joskus itte ollu tällästen kommenttien takana? No, nyt on aika heittää sata vuotta vanhat ajatus- ja käytösmallit sinne minne aurinko ei paista. Ite oon ainaki niin kyllästyny kuulemaa miespuolisilta henkilöiltä tulevia kommentteja siitä, miten nainen kuuluu keittiöö ja "tää ei oo akkojen hommaa". Luulen, et niin ootte teki.

Saattaa tuntuu, et ei yhen mielipiteellä oo näin isossa maailmassa mitään väliä, mut kyl sil kuule on. Jos kaikki ajattelis tollee, ni eihän mistää tulis ikinä mitää. Nyt on vaa aika, et te ette enää siedä niitä kommentteja, ja näytätte, et nainen pystyy kaikkeen siinä missä mieskin. Teil on oikeus tulla kohdelluiks tasavertasesti sukupuolesta riippumatta, eikä kulttuuri, uskonto tai mikää muukaa asia sais siihen vaikuttaa.

Feminismi. Suurelle osalle ihmisii tulee täst sanast mielee kalju miesvihaaja. Kuinka tomuuntunu tääki käsitys on, mut tää ei oo mun pointti. Feminismi on tasa-arvon kannatusta, joka useimmiten koskee naisten ja miesten  välisiä kuiluja, mut feminismi ajaa myös miesten, homoseksuaalien ja tummaihoisten asiaa. Noh, ei mennä siihen nyt. Mun jutun pääpointtina ois vaa saada teijät tajuamaan, että kyllä ne miehet välillä voi sen voileivän tehä iteki, tai valmistaa sen niin kulinaarisestu vaativan makaroonilaatikon.

Tuntuu taas, et tät tekstii pitäis jatkaa romaaniks asti, mut mä taijan pääpirteissäni olla asiani sanonu.
Hyvää koulujen alkuu, ja pitäkää pintanne :-)

PS. I'm still not over you

Ikävä. Jokanen kokee tän tunteen joskus elämässään. Ikävä. Kauanks kestää ennenku siitä pääsee yli?
Ikävä. Ehket sä ees haluu päästää irti. I know I don't.  Ehkä sä ikävöit kuollutta lähimmäistäs, tai ihmistä johon kiinnyit enemmän ku kehenkään aikasemmin? Aika sama tavallaan. Yhtä raastavaa se on silti. Ei mikää voi kuvailla sanoin sitä raastavaa tuskaa ku joku jota sä rakastat, hylkää sut totaalisest ja jättää sut nuolemaan haavojas. Ehkä kaikki jäähyväiset ei oo niin tuskasia ku ne mitä mulla on ollu.

 Kaikki hokee sitä yhtä ja samaa. "Siirry eteenpäin" Hah, ku se oiski niin helppoo. Kuolleen rakkaan hyvästeleminen voi tuntua kamalalta ajatukselta, mut ootko koskaan aatellu, et vaikka sä pääsisit yli tästä ihmisestä, se ei tarkota ettet sä vieläkin rakastais sitä. Näillä sanoilla on tultu lohdutettua ainaki yhtä ystävää. Sit on taas tää toinen puoli. Mitä jos EI haluakaa päästä yli? Nyt keskityn vähän enemmän vielä niihin elossa oleviin ikävän kohteisiin. Jos vaa muistelee päivästä toiseen miten hauskaa teillä oli, miten erityiseks se henkilö sai sut tuntemaan ittes. Sitä ei välttämättä haluu unohtaa. Huomaan, et iteki luen uudestaan ja uudestaan vanhoja fb keskusteluja ja tirautan ne samat saamarin kyyneleet miettin mistä tähän päädyttiin. Vaikka tää henkilö ois loppujenlopuks kohdellu sua ku paskaa, estääkö se sua silti ikävävöimästä sitä? Ei. Ois vaan niin helppoo, jos kaikki yhteiset muistot vois poistaa ja unohtaa, ja yksinkertasesti siirtyä eteenpäin. Tässä tilanteessa ois oikeesti parasta unohtaa koko ihminen ja ymmärtää ettei sun tarvi sietää sellasta kohtelua. Jos et päästä irti, leimaannut masokistiks. No pain, no love, right? Ei oikeestaan. Ois multa äärimmäisen tekopyhä teko käskee jotakuta siirtymään eteenpäin, vaikken ite oo tekemässä omalla kohallani asioilleni yhtikäs mitään. No, sanon silti. Jättäkää tollanen kauna taakse ja siirtykää oikeesti eteenpäin. Kukaa meistä ei voi alottaa uuta lukua elämässään jos lukee uudelleen ja uudelleen pieleen menneitä vanhoja. Ehkä se ikävä ei sitte loppujenlopuks ookkaan niin huono juttu. Ehkä se vaan kasvattaa meitä ihmisinä ja opettaa päästämään irti. Ehkä ja ehkä. Must tuntuu ettei kukaan osaa vastata näihin kysymyksiin.

Jonaa päivänä, ei ehkä huomenna tai ees vuoden päästä, mut jonaa päivänä sä nostat pääs ja oot vahvempi ku koskaan ennen.
Ja sillon, sillon sä hymyilet säteilevämmin ku koskaan.