lauantai 22. syyskuuta 2012

Moving foward

"Some people come into our lives for a reason, others only for a season"

Niin karulta ku toi kuullostaakin, tottahan se on. Elämässä tulee eteen aikoja jolloin pitää vaa osata päästä irti. Välittämättä siitä kivusta mitä se tuottaa. Joskus on pakko mennä eteenpäin koska se, kenestä et tahdokkaa päästä ni on jatkanu elämäänsä ilman sua. Joskus taas on parempi opetella päästämään irti ja antaa olla.

Kenen tahansa jättäminen taakse on suoraan sanoen syvältä. Se sattuu. Se ei tunnu välttämättä oikeelta. Kenen tahansa "hylkääminen" sattuu niin saatanasti jos siitä ihmisestä on oikeesti välittäny.

Ihmiset muuttuu. Ehkä se osittain johtuu siitä. Tuntuu hirveeltä kävellä pois sellasen ihmisen luota jonka kanssa oli ennen niin läheinen.
Postauksen alkuteksti tiivistää tän aika osuvasti.

Ei kukaan haluu tulla hylätyks. Miks haluais? Kysytään jotain helpompaa. Miks täytyy olla niin ilkee että aiheuttaa sen ainoon ihmisen (jolla oikeesti on merkitystä) poistumisen?

Jatkuvat pettymykset tekee elämästä vaikeeta. Siks on tärkeetä oikeesti osata siirtyä eteenpäin.
Myös oman itsensä takia. Tuskin haluut jäähä roikkumaan vanhaan rakkaaseen tai ihastukseen tai vaikkapa ystävään jos se satuttaa sua.

Moving foward. Vaikka kuinka sattuis.

 

 

Niinku puut varistaa lehtensä
annetaan syksyn viedä kaikki
se turha meiltä
mistä me halutaan päästä eroon.

lauantai 15. syyskuuta 2012

True friend never stops you on your way - unless you're falling

"Find arms that will hold you at your weakest times. Find eyes that will see your beauty at your ugliest times. Find a heart that will love you at your worst times."

Takana ihan loistavat pari päivää. Aloinkii ajatella, että millanen merkitys meijän ystävillä on meihin.

Yksinkertaistetusti ja tiivistetyimässä muodossa; ystävät on niitä, jotka pitää meijät koossa.
Rehellisest sanottuna oisin hukassa jos mulla ei ois niitä upeita ystäviä jotka on tukenu mua kaikki nää vuodet ja joihin voin luottaa no matter what.

Ne on ne ihmiset jotka saa sut nousemaa sängystä päivittäin. Ne on ne ihmiset jotka saa sut nauramaa vaikka tuntuis et maailma kaatuu niskaan. Pidä kiinni niistä ihmisistä, koska ne kantaa sut sellasen matkan läpi mitä sä et koskaan pystyis yksinään kulkemaan. Vastavuorosesti sä toimit samal tavalla.

Jokanen tekee viheitä, mut ystäväthän on niitä jotka kestää sua niistä huolimatta. Ne on niitä jotka kestää sun seuraa ja ei välitä siitä kuinka outo välil saatat olla. Nyt tää junnaa taas vähä paikallaa. Jopa mulla tulee välil vaikeuksia saaha ajatukset tekstiks asti:-) heh oonpas vitsikäs. Mut tosiaan. Ystävyys on sitä joka kantaa meijät läpi elämän ja antaa uskoo ku se meitä iteltämme loppuu. Pidä kiinni niistä outolinnuistas ja anna niitten kuulla kuinka tärkeitä ne on sulle. Noh, tää tais tän postauksen osalt olla täs:-)

Anteeks lahnailuni, mut mul on valitettavan vähän kuvii näist kullanmuruistD:

 
 
 
 
 
 
 
"Jos olisin mörkö, piiloutuisin sänkysi alle. Kuntelisin hiljaista kuorsausta, katselisin nukkuvia varpaitasi ja hukuttaisin sinut märkiin mörköpusuihin"
 
"Jos joskus tulee aika, jolloin en ole elämässäsi, löydät minut sydämestäsi" ~ Nalle Puh
 
"Kaverit auttavat sinut ylös kun kaadut. Tosiystävät nauravat vieressä itsensä lähes hengiltä"
 
 
 
     Te muruset jotka puututte tän postauksen kuvituksesta, kamera kainaloo ja tänne.
 
 

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Who are you to judge me, who are you to break me

Kuvittele, et istut yksin suuren väkijoukon keskellä. Kuvittele suunaton ahdistus. Jokanen ohikulkeva ihminen kattoo sua halveksivasti. Huutaa törkeyksiä. Sylkee sun päälle. Saa sut tuntemaan olos voimattomimmaks ja surkeimmaks olennoks koko maailmassa. Saa sut tuntemaan, et ehkä, ehkä kaikki ois paremmin jos sua ei olis olemassakaan.

Vaikka sun ois vaikee kuvitella tollanen tilanne, monen muun ei ollenkaan. Vaikka sä et osais koskaan kuvitella että sut häädettäis ulkopuolelle kaikesta, jolleen muulle se on arkipäivää. Arkipäivää, jonka ajattelemattomat ja itsekeskeiset ihmiset saa aikaan.

Onks sua koskaan halveksittu? Onks sua koskaan jätetty yksin? Onks sua koskaan satutettu niin, ettet sä pääse arvistas koskaan eroon? Ja tää kaikki vaan muutaman ihmisen aikaansaannoksena.
Ihan liian moni joutuu kiusaamisen uhriks. Mikä tekee ihmisestä niin julman ja ajattelemattoman, et hän aattelee voivansa tuhota jonkun maailman täysin ja kokonaan? Älä leiki Jumalaa koska sitä sä et todellakaan oo.
Jos sä et osaa vastata edellämainittuihin kysymyksiin millään tavalla myöntävästi, älä tuu selittelemään et se kaikki on vaan läppää ja viatonta pelleilyä, ku sä et tiiä mitä se saa aikaan.

Eiks erilaisuuden pitäis olla rikkaus? Mun mielestä joo. Sen koulun suositun tyypin mielestä näköjään ei. Miksei voi antaa ihmisten olla omia itsejään? Miks pitää olla niin ahdasmielinen? Mistä lähtien "homo" on ollu loukkaava ja halventava ilmasu? Miks sä ees välität?
Jos ihmisen täytyy täysissä sielun ja ruuminsa voimissa hyökätä henkisesti tai fyysisesti ns "heikompien" kimppuun, ni sitte siinä on jotain vialla.

Sä saat olla erilainen. Sun ei kuulukkaan olla samanlainen kopio jostakusta täydelliseks leimatusta ihmismuotista. Opi arvostamaan itteäs. Nosta ittes niiden kusipäiden yläpuolelle joílla on pokkaa yrittää murtaa sut.

Myös, opettele ajattelemaan ennenku sanot mitään loukkaavaa kenellekkään. Mitä tää ihminen on tehny ansaitakseen yleisen halveksunnan? Tiedä, että se loukkaus tulee luultavasti pysymään tän ihmisen mielessä sen loppuelämän ajan. Mä muistan jokaikisen ilkeen ja loukkaavan kommentin jonka oon ittestäni koskaan kuullu. Tosiaan, mä muistan myös jokaikisen ihmisen kenen suusta nää kommentit on päässy :-) .

Erilaisuus tekee elämästä kaunista. Ja kukapa ei haluais sitä?

 

 

You're strong when you don't have any other choises.
 
 
 
 

















sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Run away and don't ever look back

Kai jokaselle tulee hetkiä, jollon tuntuu et pakeneminen ois kaikkein helpointa. Sais jättää kaiken taakse. Sais alottaa alusta. Ennen kaikkee, sais unohtaa.

Kuinka moni sit oikeesti pakenee kokonaan? Enpä usko et kovinkaan moni. Suurin osa pakenee omiin ajatuksiinsa, uskoon paremmast tulevaisuudest ja siihen et ehkä aurinko jaksaa viel paistaa.
Mitä ihmiset ylipäätänsä pakenee? Omaa elämäänsä, ahdistustansa ja sitä et ei vaan yksinkertasest kestä sitä tiettyä paikaa johon sut on kahlittu. Mä tiiän et mä en kestä tätä pikkukaupunkii enää kauaa. Usko siit, et onnen ollessa myötänen pääsen tääl jenkkeihi asti auttaa mua. Mä voin paeta niihin haaveisiin, et enää kaks vuotta ja sitte mä pääsen pois täältä. Unelmat kantaa, eiks nii?
Tuntuu et kaikki on niin sekasin. Miks elämän täytyy mennä aina vaikeimman kautta? Miksei nää kysymykset lopu ikinä? Kukaa osaa vastata niihi? Kuka saa kaiken muuttumaan paremmaks?
Mihin oma pakomatka päättyy? Huoh. Ehkä joskus näihin kaikkii löytyy vastaus. Ehkä ihmiset tarvii muutosta. Kaavoihin kangistuminen kauhistuttaa. Ainaki mua. Tai siis, mä en ainakaan pystyis elämään elämää, jossa jokanen käänne on ennalta-arvattava ja yllätyksetön. Päähän siinä räjähtää. Ihminen tarvii sen oman pakopaikan, jonne käpertyä ku tuntuu et maailma kaatuu niskaan.
Anteeks, mä lupaan ettei täst tuu mitään angstiblogii. Joskus tuntuu vaa et on pakko päästä pois.


 
 

 
 
Turhauttaa.