tiistai 7. toukokuuta 2013

A little girl grew up too fast

Joskus se inspiraatio tulee äikän tunnista, joskus biisistä, joskus inhottavan raa'asta elokuvasta. Täs postaukses se tulee oikeestaan kaikista kolmesta.

Sankaruus. Merkkaaks toi sana enää mitään muuta ku Disney-leffojen prinssejä valkosten ratsujen selässä? Soturi.

Välillä sitä herää ajattelemaan. Välillä sitä herää ajattelemaan eikä saa sanaakaan kirjotetuks.
Välillä sitä tuntuu et universumilla on oikeesti jotaa sua vastaan.

Sankaruus mielletään liian helpost pelkäks "suurien" tekojen tekemiseks. Ei sillä et vähekyisin yhtään ketään. Mut jos jokanen on oman elämänsä sankari, miten sen aseman voi saavuttaa ilman et pelastat kolmetoista kiljuvaa lutumussukka vaavia palavasta talosta? Mieltäisin sen enemmän mielentilaks.
Sankarillinen ihminen osaa kantaa ittensä ja tietää kuka on. Sankariks ei tulla ilman haavoja ja osumia. Ihminen taistelee. Ihminen on soturi. Luonnostaan? Ehkä.

Miksei jokaselle ihmiselle vaan jaeta haarniskaa? Ihan totta. Haarniskaa, mikä suojais kaikelta siltä paskalta mikä välillä iskeytyy kohti ku nato-ohjus. Tai, ei sittenkää. Ihminen rakentuu arvistaan ja sotavoitoistaan. Henkinen haarniska senku kasvaa ja kasvaa. Soturi puollustaa viimeseen asti sitä mihin uskoo. Ihminen pyrkii samaan, toiset paremmilla tuloksilla ku toiset.

Mun ajatukset kieppuu päässä vaikka toisaalta tuijotan eteenpäin tyhjin mielin. Anteeks siis tästäkin sekavuudesta.


Jossaa vaiheessa soturin haarniska kuluu loppuun, ja sillon iskee kaikki se, mikä on ennen onnistuttu jättämään ulkopuolelle. Tapahtuu absoluuttinen romahus. Soturin siitä ihmisestä tekee kyky taistella vastaan. Loppujen lopuks ihminen on kai ohjelmoitu selviämää ja nousemaan mistä vaan. Vaikka haavoilla ja arvilla. Ihmisen kyky selvitä yltiömäisistä vastoinkäymisistä on uskomaton.

Sillon soturista tulee sankari.
Tuhkasta syöksien tulta. Haavat umpeutuu.

"Arvet, fyysiset tai henkiset, eivät ole koskaan rumia tai hävettäviä,
ne vain muistuttavat meitä siitä ettei sekään kipu tappanut"


Ihminen korjaantuu. Hitaasti mutta varmasti. Korvat umpeutuu ja iho paksunee. Opitaan tuntemaan oma ittensä ja loppujen lopuks toivottavast rakastamaanki sitä. Koska kenen vuoks soturi taistelee jos ei ittensä?






                                       Harvoin tulee vastaa yhtä todellista ja kaunista laulua ku tää.