sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

I hate the way I love you

Alotin tän postauksen kirjottamalla liudan kirosanoja, ja luulen et ne kuvaaki mun tunnetilaa paremmin ku mitkää muut sanat ikinä, mut hey ho let's go. Kuuntelen myös samalla Antti Tuiskuu vuodelta 2005, joten kirjotusalusta on lähtökohtasest ihan mahtava. (Jokes).

Asiaan.

Jokanen meistä kohtaa torjuntaa, sydänsuruja ja yksinjäämistä elämänsä aikana. Negatiiviset tunteet liittyy olennaisesti näihin kaikkii tapahtumiin, mut musta on mielenkiintosta, kuinka ihmiset suhtautuu näihi tilanteisiin. Erityisesti suru ja viha on aika vaarallinen ja tehokas yhistelmä.
Kuinka pahasti saa ottaa turpaan, enneku viha ja itsesuojelu ottaa vallan? Miks me suojellaan itteemme olemalla täysiä mulkkuja sitä ainoota ihmistä kohtaan, jota me ollaan hetki sitten rakastettu enemmän kun mitään? Onks ihminen kyvytön käsittelemään oman egon haavottumista ja kipua?

Siinä missä suru ja itsesääli on osittain opittuja, osin luonnollisia selviytymismekanismeja, viha ja torjunta kumpuaa alkukantasest ja psykologisest oman minäkuvan puollustamisenhalusta ja yrityksistä estää isommat vahingot tunnetasolla. Ristiriitasta sinänsä, sillä blokkaamalla ja olemalla paskoja me satutetaan sitä toista ihmistä vaikkei se sitä ansaitsis, ja samassa kierteessä aiheutetaan itellemme enemmän pahaa oloa. Miks on niin paljon helpompi vaan kääntää selkä ja antaa terävän kielen laulaa, ku kattoot toista silmiin ja sanoo et; "nyt mua sattuu"?

Tunteista puhuminen helpottuu huomattavast iän myötä ja aitojen ihmisten kanssa, mut kipu tuntuu olevan aina aihe, josta on vaikein puhua. Useimmiten varsinkaan se henkilö, joka sitä surua aiheuttaa, ei oo omasta vaikutuksestaan tietonen. Ympyräähän siinä mennään, ku ite ei saa suutaan auki ja toinen raukka ihmettelee, mikä suhteessa on muuttunu.
Kohatessaan vastoinkäymisiä me joko käsitellään sitä surua ja pettymystä, tai me ignoorataan se. Jälkimmäisessä tapauksessa kuvioon astuu viha, agressio ja itsepuollustus. Nää kuullostaa paperilla pelottavilta ja tosi epäterveiltä piirteiltä, mut todellisuudessa joka ikinen meistä harrastaa niitä. Kun vaikkapa sydänsuru tai hylkääminen iskee, on yksinkertasesti helpompaa suojella itteään vittuilemalla ja mulkoilemalla. Näin me kuvitellaan estävämme haavojen repeeminen. Väärässähän me ollaan, mut aina on hyvä yrittää.
Toista voi rakastaa niin paljon, mut rakkauden ja vihan välinen raja on häilyvä ja erittäin helppo ylittää. Itsensä suojelu ja puollustaminen ilkeilemällä ei oo toimiva kikka, mut sitä on aina joskus yritettävä. Kun tuntuu, et maailma murenee ja toista ei kiinnosta pätkän vertaa, on yksinkertanen pään aukominen helpoin ja käytetyin tie. Me kuvitellaan, et sanomalla yhtä ja ajettelemalla toista me jotenki saadaan aikaan muutoksia, tai jotenki maagisesti viestitettyä sille toiselle että hei, ei kiva. Onhan tää lapsellinen ja aivan väärä lähestymistapa, mut joissain tilanteissa itteeään ei voi estää. Kun itteään ei pysty etäännyttämään toisesta hyvällä, se kanavoituu paskamaiseen käytökseen ja huonoon kielenkäyttöön, joka varmasti toimii. Ehkä. Joskus.
Tiiättekö sen ristiriitasen tunteen, ku toisaalta tekis mieli huitasta toista tuolilla, ku taas toisaalta ottaa syliin eikä päästää ikinä irti? Pehmeys on heikkoutta ja me päästään paljon vähemmällä, ku kovetetaan ittemme ja mielemme.

"En pääse irti, mä valun hukkaan
Sä et sitä edes huomaa"

On äärimmäisen tuskallista kattoo ihmistä josta välittää, ja samalla tietää, et jokanen sekunti sen seurassa lisää sun tunteita ja näin ollen myös pahaa oloa. Ei kukaan haluu päästää rakkaudesta ja euforiasta irti, mut entä jos ne pienet onnen hetket onki niitä, jotka luo toivoa, joka romahtaa öisin pimeässä alas? Toivo on vaarallinen tunne, sillä se saa ihmiset yrittämään ja taistelemaan. Toivo joko pelastaa tai tuhoaa.

Voiko ihmistä eristää elämästään ja jättää pois pelkästään sen takia, että siitä yksinkertasesti välittää liikaa? Onko oikein jättää toinen yksin, vaan koska tietää, et oma rakkaus ei tuu ikinä olemaan sille tarpeeks? Ollaanko me valmiita hylkäämään ystävyys- ja parisuhteita välittämisen ja rakkauden takia?

It's painful to look at you but it hurts when I don't
It's excruciating to hear you laugh and see you smiling 
when I know I'll never be enough to make you
feel that way.
I love you, I do. 
But sometimes love means pain and it's unavoidable
So forgive me for being so humanly weak
and take my cold hearted looks
as a way of me saying "I'm sorry I've had enough."

Ittensä kovettaminen ja eristäminen on itsesuojelua, eikä ketään voi syyttää siitä. Välillä on parempi olla itsekäs ja valita oma hyvinvointi toisen sijaan, vaikka se tarkottaiskin kipua jommalle kummalle osapuolelle. On susta itestäs kiinni valita tilanteet, joissa päästät irti ja joissa pidät kiinni kovemmin kun koskaan ennen.
Jotku ihmiset on liian arvokkaita menetettäviks, eikä ne ansaitse sun kylmyyttä, ei, vaikka suhun kuinka sattuis. Juttu on se, et elämä on vaikeeta ja arvaamatonta. Kipu kuuluu asiaan ja välillä se voi olla kaunista. Älä tee menettämisestä tai kiinni pitämisestä joko-tai-tilannetta, vaan ajattele laatikon ulkopuolelta. Uskalla sanoa, et tuntuu paskalta ja kaikki kaatuu päälle.Uskalla myös päästää irti. Asiat muuttuu tai ei. Kylmyys ja inhottavuus ei loppujen lopuks vie ketään pitkälle, eikä varsinkaan haihduta tunteita pois.