lauantai 19. joulukuuta 2015

Hold onto me

Kello on 4:08 aamuyöllä, ja oon just laskuhumalaisena kotiutunu kotibleistä. Ihan kertakaikkisen loistava aika siis alkaa kirjottamaan. (Toivon tällä tiedolla saavani anteeks kaikki maholliset kirjotusvirheet).

"I'm both happy and sad at the same time,
and I'm still trying to figure out how that could be"

Mä oon ihan käsittämättömän onnellinen. Istuin sohvalla valojen vilkkuessa ja musiikin pauhatessa, ja kattelin ympärilleni. Tajusin, et välitän kaikista siinä huoneessa ihan käsittämättömän paljon. Jos lämpöön ja pehmeyteen sun sisällä vois tukehtua, toi ois ollu mulle se hetki. Ekaa kertaa mun elämässä mun ympärillä on ihmisiä, joita en haluu menettä, joissa nään jotain tosi kaunista. En osaa kuvailla sitä tunnetta, koska se ei oo ihan rakkautta, ei kiintymystä eikä riippuvuutta, vaan jotaa ainutlaatusta. Jotaa ainutlaatusta, josta oon kiitollinen.
   Sen hetkellisen ruusunpunasen pilven takaa valkeni kuitenki pian se harmaa taivas, jonka oon tottunu näkemää. Kaikki kaunis loppuu aikanaan, eikä mikään kestä ikuisesti. Oon hyväksyny jo kauan aikaa sitte et ihmisiä tulee ja menee; oli kyseessä ero, välien katkeeminen ystävän kanssa tai yksinkertanen unohdus, oon ollu täysin fine sen asian kanssa. Mulle toisesta luopuminen on ollu jotenki helppoo, jotai mistä pääsen nopeesti yli ja mitä en jaksa jäädä vellomaan. En tiiä, onks tää ollu katkeruutta, itsesuojeluu vai jotai ihan muuta. Oli siis äärimmäisen pelottavaa huomata, et mä en tuu selviämää näiden ihmisten menettämisestä, tai aineski se tulee sattumaa iha saatanasti. 
    Meillä on tapana takertuu asiohin, joita ilman me ei voida elää. Me valitaan aina mahollisuus olla rakastettu ja rakastaa. Kiinni pitäminen kuuluu meijän itsesuojeluvaistoon; toisesta pidetään kiinni kynsin ja hampain niin kauan, ku se on mahollista. On vaikee erottaa, millon kannattaa taistella ja millon ei. Kun joku ennen niin rakas ja oma muuttuuki täysin erilaiseks tai kasvaa erilleen susta, on helpompaa pitää kiinni muistoista ja sulkee silmät siltä, mitä eessä todellisuudessa on. Luopuminen ei oo vaihtoehto, vaan sen sijaan kehitellään valheita ja illusioita vääristyneistä valheista ja totuuksista. On vaikeeta, ellei mahotonta, hyväksyä se, et ihminen sun edessä ei oo enää sama. Tai on, mut ei samalla tavalla sama. Se ei enää kato sua samalla tavalla, enää pidä kiinni kädestä yhtä tiukasti, ei piilota pois maailman pahuudelta. Miten voi menettää jotain, mikä ei oo sun omaas kadottaa?
   Elämän suurissa muutoskohdissa me takerrutaan mieluummin menneesseen ku kohdataan tuleva. On helppoo elää menneessä. Ajan pitäis kullata muistot, ja yleensä se tekeeki niin. Tosin väärällä tavalla. Muistot on hetkellisiä momentteja, joita on kiva katella taaksepäin ja muistella onnellisia hetkiä. Jos me jäädään niihin liikaa kiinni, ne estää meitä liikkumasta eteenpäin ja toteuttamasta itteämme. On pelottavaa, ettei ihmisen tarvitse olla kuollut kummitellakseen sun mielessä.
   Mä en haluu luopua. Kerranki mulla olis jotain, minkä vuoks taistella. Ja sen menettäminen pelottaa mua ihan hirveesti. Ja se, etten tiedä et taistelisko kukaan mun vuoks. Oon onnellinen, et mulla on jotain mistä pitää kii. Oon surullinen, et sen kaiken menettäminen käy tosi nopeesti. En tiiä, ehkä tää nyt sit on sitä rakkautta, En ikinä aatellu, et se sais mut näin kauhun valtaan.
   Luopumisen pelko rajottaa meitä monella tapaa. Se saa pitäämään kiinni niistä, joita ilman et pärjää. Niistä, joista ois pitäny luopua jo aikoja sitten. Niistä, jotka ei oo hyväks meille. Musta tuntuu, et toisesta on aika päästää irti sillon, ku sä pakenet mieluummin menneisyyteen ja muistoihis siitä ihmisestä, ku keskittyisit siihen edessäs olevaan nykyisyyteen. Toisin sanoen, sä tiiät sen olevan ohi ku huomaat rakastavas enemmän muistoja ku ihmistä ite. Mitä entä jos tajuaa tän, mut sun sydän ei silti jonku helvetin fiksaation takia osaa taikka halua päästää irti? Voiko toiseen juurtua kiinni? Miks me valitaan jäädä palavaan taloon, vaikka tiedetään, et lopulta me jäädään kuitenki yksin raunioiden keskelle? Me ei olla feenikslintuja, me ei nousta uudelleen ehjänä tuhkasta. 
    Osaisimpa sanoo tähän jotain tosi fiksua, mikä ratkasis kaiken ja sais kaikille hyvän olon. En kuitenkaan osaa, ja oon ihan yhtä hukassa ku muutki. Oon miettiny paljon sanontaa "find what you love and let it destroy you", ja oon tullu siihen tulokseen, et oon samaa mieltä. Mieluummin mä oon hetkellisesti tosi onnellinen, ja romahdan, koska menetin jotain mulle tärkeetä. Mieluumin mä tunnen sata asiaa samaan aikaan ja hukun omii ajatuksiini, ku istuisin harmaassa pilvessä ja yrittäisin suojella itteeni maailmalta. Totuus on se, et maailma liikkuu eteepäin, ihan sama liikuitsä mukana vai et. Joten might as well voisit ottaa vastaan sen, mitä sulle annetaan. 
  
                      "It's a both blessing and a curse to feel everything so very deeply"  

  On ihan okei olla vähän rikki ja sotkussa. Niin kauan ku ympärillä on niitä, jotka selvittää sun pahimmat solmut ja silittää auki. Ehkä ne tai sä ei enää kohta oo tässä, mut ainaki hetken olit ehjempi kun ennen. Tiiän, etten sano sitä tarpeeks usein, mut toivon et ne, keitä tää koskee tietää sen silti; ootte tosi rakkaita. Ja oon pahoillani, et aiheutan turhan usein huolta, suuttumusta, kiusallisia tilanteita, surua ja väärinkäsityksiä. En vaihtais teitä mihinkään.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Ain't going down without a fight

Viime päivinä on sattunu ihan hurjasti kamaluuksia, jotka on järisyttäny koko maailmaa. Samaan aikaa jokasen omassa elämässä tapahtuu samanlaista myllerrystä, tunteiden pommitusta, kipua ja tuskaa. Välillä tuntuu siltä, et maailma on täynnä pahuutta, eikä mitään oo enää tehtävissä. Mulle tulee hetkiä, jollon mä haluisin luovuttaa. Hetkiä, jollon kuvittelen, et mun ponnistuksista ei oo mitään hyötyä, etten tuu koskaa olemaan tarpeeks hyvä. Et unelmat jäis vaan unelmiks. Oisin toivoton, koska maailmaki tuntuu olevan. Ku kaikki musertuu ympäriltä, on kovin helppoo vajota apatiaan ja vaan antaa kaiken valua ohitse. Pimeys on pimeempää ku ikinä ennen, ja päivänvalo häviää horisontin taakse heti noustuaan. Ihmiset osaa olla pahoja ja ilkeitä.
Tällä hetkellä peilistä saattaa kattoo lyöty ihmisriekale. Valo saattaa särkee silmiä, koska itkusta ei oo tullu loppua moneen päivään. Sängystä nouseminen tuntuu rankemmalta ku portaiden kävely jalkapäivän jälkee. Miks jatkaa eteepäin? Miks jatkaa eteepäin ku kaikki mitä me ikinä tullaan tekemään menee kuitenkin hukkaan, koska maailma on paha ja pimeä ja kamala ja toivoton ja mistään tai kestään ei ikinä voi tulla mitään. Miks?
Joskus kipu yltyy sietämättömäks. On turhauttavaa, ku siitä ei tunnu tulevan loppua, ku tuntuu, et yhden paikatun haavan tilalle repee aina kolme uutta.
Katoin äsken videon söpöstä vanhuspariskunnasta viskomassaa toisiaan pilleillä. Mun paras kaveri kyseli sydämin mitä mulle kuuluu. Kissaki tuli vieree, pökkäs päällä olkapäähän ja käperty syliin. Kuuntelin kivan biisin mun lempibändiltä. Ja hetken, kaikki tuntu olevan okei.
Koska kukaan meistä ei vaan yksinkertasesti selviä yksin, on tärkeetä löytää joku tai jotain, mistä pitää kiinni. Mihin köyttää ittes ku aallokko riehaantuu liian lujaks. Jotain, joka vetää sut ylös pohjalta. Pimeintä on kuulemma aina ennen aamunkoittoa. Mun mielestä pimeintä on sillon, ku kaikki toivo on menetetty, ku usko tulevaan ja siihen aamunkoittoon on kadonnu. Me tiedetään, et uus aamu nousee aina, mut me ei voida tietää, onks kaikki auringon noustessa kunnossa.
Elämässä tulee hetkiä, jollon jokasen pitäis kattoo ympärilleen ja uudelleenarvioida kaikki. Onko sulla ystävä, joka lohduttaa ja pitää pystyssä kun itku vie voimat seisoa? Onko sulla rakastettu, jolla on tähtiä sen silmissä ja universumeja pään sisässä? Kun pimeys on pimeimmillään, me tarvitaan viereen joku, joka sulkee käsiensä sisään ja rakentaa suojamuurin sun ja maailman välille. Maailma ei oo paha, ihmiset on. Toivoisin, et valitsisit oman maailmas ihmiset oikein.
Mä en suostu luovuttamaan. Romahtamaan, kylläkin. Aika-ajoin. Sen saa eittämättä aikaan ihmiset. Oli ne ihmiset tässä tai vaikka maailman toisella puolella, kipu ei tunne universaaleja rajoja eikä toden totta kunnioita niitä.
Hetken tuntuu, että pahuus voittaa. Ettei olis enää voimia taistella. Tragedioissa piilee kuitenki kaiken kauhun seassa pieni kipinä. Pieni kipinä, joka oikeiden ihmisten käsissä muuttuu taivaankantta nuolevaks rovioks. Joksikin, mikä ei sammu vihalla tai leviä pahuudella. Tää lieskameri on toivo. Oli tuska sitte kansainvälistä, kansallista tai kahen ihmisen välistä, se tuo esiin usein unohdettuja piirteitä; taistelutahtoa, uskoa, periksantamuutta ja ennen kaikkea toivoa. Voimaa seisoa yhdessä käsi kädessä pimeintä yötä vasten. Voimaa seisoa pystyssä ku maa värähtelee alla ja pilvet putoaa niskaan. Ihmisyys on kaunista, ihmisyys on voittamatonta. Mitä ikinä tapahtuukaan, niin kauan ku sä, minä ja noi uskotaan yhteisöllisyyteen, myötätuntoon ja anteeksantoon, me ollaan voittamattomia. Rikkoutumattomia. Vahvoja. Etsi käsi, josta voi pitää kiinni. Koska kun aurinko joku päivä katoaa, sua ei pelota. Sillä vieressä on joku, joka kantaa valoa sielussaan, tähtiä taskussaan ja lohtua hymyssään.

torstai 8. lokakuuta 2015

Acceptance

Oon aina ollu sitä mieltä, et koettelmukset on positiivisen voiman lähde. Elämä syleilee, heittelee ja runnoo, ja nää kokemukset jättää jokaseen meistä väistämättä jälkensä. Ihminen syntyy tähän maailmaan tyhjänä tauluna, ja kaikki, mitä me käydään läpi, kaikki arvet ja haavat, kaikki se muokkaa meitä ja lopulta johtaa oman itsensä löytämiseen. Kävit sä sitten läpi ilosia, jännittäviä tai surullisia asioita, ne on kaikki ihan uskomattoman tärkeitä sun oman minän kehitykselle. Yks asia seisoo kuitenki näiden kokemusten ja terveen positiivisen kehityksen tiellä; hyväksyntä.
   Sun niskaan tulee satamaan paskaa. Sä tuut olemaan ihan uskomattoman surullinen. Sä tuut olemaan ihan uskomattoman onnellinen. Sä tuut kokemaan kaikki maholliset tunteet sateenkaren väreissä, väistämättä ja valehtelematta. Ihmisten suhtautumistavoissa isoihin tunteisiin ja asiohin on suuria eroja, ja osa käsittelee asiat huonommin ku toiset. Kenenkään elämä ei oo tasasta junamatkaa ehjillä raiteilla, tai jos on, niin mä säälin sitä.
   Kaiken, mitä sä kohtaat voi kääntää voimavaraks. Sun oma kasvu helpottuu, jos sä hyväksyt sen faktan, et kaikki ei aina mee putkeen. Otetaan esimerkiks vaikka klassiset sydänsurut. Kukaan tuskin selviää ees täysikäseks ilman murtunutta sydäntä tai tuskan siivittämiä kyyneleitä. Toisen ihmisen hylkäämiseks tuleminen on ihan käsittämättömän kamalaa ja kipeetä, ja välillä tuntuu, et ehjäks tuleminen on täys mahottomuus, ja uus onnellinen elämä ilman toista silkkaa urbaanilegendaa. Myönnän ja tiiän, että tää on ihan hirveetä, enkä väitä tietäväni keinoo sen välttämiseks tai parantamiseks. Kivusta toipumisen eka askel on kuitenki asian hyväksyminen. Kun sä tiedostat omat tuntees ja uskallat sanoo, et kaikki ei oo okei, oot jo askeleen lähempänä ehjää sydäntä. Tää on jälkiviisautta, jota useimmat meistä harjottaa vasta sitten, ku vahinko on jo tapahtunu. Ihan hyvä juttu, mut there's also a thing called prevention. Ennaltaehkäsy.
     En sano, et elämää pitäis kattoo negatiivisella asenteella tai oottaa pahinta, mut mun mielestä on vaan hyvä varautua ja olla valmis siihen, et joku menee pielee. Sen ei tarvi tai (todellakaan) pidä olla asia, joka ahistaa ja joka on koko ajan mielessä, mut pieni ajatuksen uhraus sille ees jossaan vaiheessa elämää helpottaa kriisejä ja suuria muutoksia huomattavasti. Niiku jo aikasemmin sanottu, hyväksyntä pelaa isoo roolia siinä, et yksilö voi selvitä omaa hyvinvointia uhkaavista ja murtavista tilanteista. Koska elämässä tulee eteen väistämättä asioita, jotka satuttaa ja on haitaks, mun mielestä ei oo mitään väärää siinä, et hyväksyy ne jo ennenku ne iskee.
   Jos sä haluat elää täysillä ja kasvaa ihmisenä, sun täytyy varautua niihin ylä- ja alamäkiin. Sun sydän murtuu, ihmisiä tulee tavalla tai toisella poistumaan sun elämästä, välillä kaikki menee pieleen. Entä sitten? So what. Niin sen pitääki mennä. Nää on kaikki tosi isoja asioita ja ne kuuluu kokee suurilla tunteilla, niitten kuuluu sattua ja ehkä muuttaa sua isossakin mittakaavassa. Given the fact et nää kaikki on ihan perseestä, voit sä myös hyötyä niistä. Hyväksymällä sen, et sun eteen tulee tulemaan näitä tilanteita, sä varmistat, et niin tapahtuessa sä et muserru. Kun sä oot valmiiks hyväksyny sen, et kaikki loppuu aikanaan tai aina ei suju, voit sä tilanteen tullessa kohdalle sanoo, et tiesit sen päivän koittavan. Tää ei oo pahanilman manaamista, vaan johtaa siihen, et sä voit suoraan negatiivisen itsesäälin, maailman kiroomisen ja defenssien rakentamisen sijaan keskittyä työstämään itteäs yli siitä tilanteesta.

    "Just accept the fact that there are things in your life that won't go the way you wanted to.
Accept the fact that there are people who will turn their backs on you
when you need them the most. Accept the fact that happiness doesn't come
from the things/people around you, but within you. Accept the fact that 
behind every heartache, there is a lesson. Acceptance is the key."

Mun mielestä elämä on loistavaa. Rakastan sitä, et me voidaan pienen hetken ajan olla maailman onnellisimpia, surullisimpia ja hämmentyneimpiä olentoja mitä maa päällään kantaa. Musta on ihan uskomattoman kaunista nähdä ihmisten kasvavan ja voimistuvan vastoinkäymisiensä myötä. Kärsimys ei oo kaunista, mut lopputulos voi olla. Joten anna ittes velloa surussa, kellua pilvilinnoissa tai uppoutua syvimpiin mahollisiin tunteisiin. Älä ikinä kiellä itteäs tuntemasta, mut älä myöskään anna sen ottaa valtaa sun koko elämästä. Arvet haalistuu, hymyt kirkastuu ja maailma aukenee. Hyväksymällä  ja ottamalla vastaan sen, mitä elämä sulle antaa, voi olla kauaskantosia ja ihan mielettömiä seurauksia. Älä pelkää elää ja rakastaa; vaikka siihen kuuluiskin kipu. Ehkä joskus menee pieleen, ehkä ei. Loppujen lopuks susta kasvaa ihminen, joka on kaunis, viisas, valmiina kaikkeen. Eikä tota ihmistä kaada enää mikään. Mä oon aika innoissani tosta ihmisestä, entä sä?

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Closure

 Toisesta yli pääseminen voi olla kahenlaista; määrätietosta ja lopputuloksen saavuttavaa, tai soutaa-huopaa tyyppistä sahaamista. Kumpikaan tapa ei oo helppo, sillä eihän ihmissuhteiden rikkoutuminen oo ikinä kenellekkään sitä parhainta huvia, mut ensimmäinen säästää omia voimia ja tunteita huomattavast enemmän.
Rakkauden, ihastuksen tai ystävyyden jättäminen taakse on monimutkanen prosessi. Ihminen ei sormia napsauttamalla unohda tunteitaan ja kaikkii yhteisiä muistoja (vaikka me kuinka näin joskus toivottaiskin tapahtuvan). Suuret tunteet on aina suuria tunteita, ja niiden hautaaminen vaatii hyvin suuren kuopan.
Erot ei välttämättä oo kovinkaan sujuvia, sillä yleensä käy niin, et toinen osapuoli jää kaipailemaan toisen perään, mikä ei ookkaan millään tavalla yllättävää. Toisesta yli pääseminen vaikeutuu huomattavasti, ku halutaan eri asioita. Oli kyseessä sitte ero pitkäaikasesta suhteesta, turhien tunteiden elättelystä tai yhen illan jutusta, tunteet sekottaa meidän pään ja saa tekemään tyhmiä asioita ja ajaa aika tehokkaast hulluks. Mitä tehdä, kun järki sanoo toista, ja tunteet toista? Tunteille tai ihmisen mielelle ei valitettavast oo kompassia, joten suunnistaminen oikeeseen suuntaan voi olla aikamoista hakuammuntaa ja köydenvetoa.
Niiku jo mainittu, yli pääsemiseen on kahenlaista tekniikkaa. Suoraan puhuminen ja kaikkien korttien esillelaitto helpottaa erotilannetta tehokkaast, ja antaa molemmille osapuolille tilaisuuden kartottaa ittensä tilanteen tasolle. Ku asiat selvitetään me-mennään-tässä-nyt-tyylillä, haavottumisen mahollisuus minimoidaan ja omien tunteiden sammutus jää pieneks työks.
Vaikeempaa onki, ku kaks yksilöä haluaa eri asioita, tai ehkäpä henkilö A ei ees tiedä, että henkilö B:llä on tätä kohtaan tunteita. Haaveitten taaksejättö ja tuhoominen on ihan uskomattoman vaikeeta tilanteessa, jossa toista ihmistä ei voi välttää, tai jos ei oo välineitä oman psyykkisen toiminnan harjottamiseen ja kehittämiseen. Turhien tunteiden elättely on henkisest todella raskasta.
Sattuu vietävästi kattoo eessään jotain tietäen, ettei se ikinä tuu olemaan sun. Tunteet ei sammu vesiletkulla, vaikka kuinka yrittäisit. Tilanteessa, joka on epäselvä molemmille osapuolille, on hirveen vaikee liikkua mihinkään suuntaan, koska pienimmätki muutokset suhteessa voidaan tulkita uudeks mahdollisuudeks.
Kun toinen ihminen ei vastaa sun tunteisiin, totta kai se kolahtaa egoon ja omaan psyykeeseen. Ja sen kieltäminen on turhaa ja vaan energiaa tuhlaavaa. Yli pääseminen on vaikeinta, ku toista ei kuitenkaan haluu poistaa elämästään, mut jotenki pitää löytää tie siihen platonisempaan suhteeseen. Tätä vaikeuttaa kommunikaatiovaje tai puhas piittaamattomuus toisen tunteista.
Etäisyyden ottaminen ongelmiin on loistava tapa puhistaa ajatuksiaan, mut niitäkään ei voi vältellä ikuisest. Eikä haluukkaan. Helpointa ois, jos suhteen molemmat osapuolet tietäis toisen tunteet ja halut, mut harva saa suunsa puhuttua puhtaaks aina, ku tarve olis.
Tunteiden tukahduttaminen ja taaksejättö on aikaa vievää ja kipeetä puuhaa. Sen takia on nimenomaan hyvä sopia, että nyt tulee ero, tää ei enää jatku. Selkeys siitä, et kaikki on ohi helpottaa omaa henkistä taakkaa ja luo selvemmän näkymän tulevaisuudelle. Mut läheskään kaikissa tapauksissa asioita ei pääse puhumaan suoraan oman kumppanin, ihastuksen tai ystävän kanssa. Sillon ilmaan jää roikkumaan haitallinen "mitä jos"-tunnelma.
Jossittelu on kuluttavaa ja väsyttävää. Vaikka kuinka haluis siirtyä eteenpäin, se pieni ääni päässä ei hiljene. Pienet hellyyden merkit, katseitten vaihdot tai kontaktissa oleminen hämmentää tunteita ja päätä. Järki sanoo, et mahollisuudet on ohi ja peli on tässä, mut sydän jaksaa toivoo ja elätellä turhia toiveita ja haaveita. Sillon me takerrutaan pienimpääki monitasosesti tulkittavissa olevaan asiaan, eleeseen tai lauseeseen. Nää on tuhosia siitä, et ne polttaa sillat, jotka me ollaan rakennettu päästäksemme pois kyseisen henkilön luota. Eteenpäin liikkuminen ei yksinkertasesti onnistu, koska meissä elää vielä se pieni toivon liekki. Ja ton toivon liekin takii me ollaan valmiita suinpäin hylkäämään kaikki tapatunu edistys, ja syöksytään takas tilanteeseen joka ei luultavast oo milllään tavalla muuttunu, mut "saattais ehkäpä toimia tällä kerralla".
Ihminen ansaitsee kunnon lopetuksen. Lupauksen ja selvyyden siitä, et ei, näin ei tule tapahtumaan, me ei olla mitään. On epäreilua kuvitella, et toinen vaan väsyy ja luovuttaa jossain vaiheessa kun vastakaikua ei tuu. Vielä epäreilumpaa on toisen osapuolen tahallinen tai tahaton harhaanjohto; ylitse pääseminen on mahdotonta jos joka puolelta tulee sekavia signaaleja; yhtenä päivänä rakastetaan ja toisena vihataan.
Väsyttää. Väsyttää niin uskomattoman paljon. Vaikka kuinka haluis olla taas vapaa ja onnellinen, näkymättömät siteet ja turhat unelmat sitoo toiseen ihmiseen ja estää liikkumisen eteen. Ja mä toivoisin, et osaisin kertoo miten tästä mennään eteenpäin. Sekavuus ja hämmenys on valtavan sekottavia tunteita, ja ihminen ei yleensäkkään tunteista puhuttaessa oo kovin rationaalinen.
Jos epävarmuus valtaa sun suhteen ja elämän, sä tiiät iteki et se on myrkyllistä. Välinpitämättömyys ja toisessa kiinni roikkuminen on vastakkaisuuksia jotka ilmenee jokasessa ihmissuhteessa. Kumpa kaikki kipu menis pois nappia painamalla. Kumpa.
Älä ikinä uhraa itteäs ja omaa hyvinvointias sen takia, että roikkuisit turhassa. Rakkaus on vaarallinen tunne, sillä se joko tuhoaa ihmisen tai rakentaa hänet. Yli pääseminen on helvetin vaikeeta ja sattuu aivan saatanasti. Varsinkin, jos tulokset ja edistys romuttuu aika ajoin. Mä en osaa sanoo mitään enää.
Sä ansaitset pitää huolta itestäs. Sä ansaitset kunnollisen lopun ja selkeyden elämääs. Sä ansaitset kuvioihin ihmisen, joka pitää susta tiukemmin kiinni ku ikinä oot osannu haaveillakaan. Sä et ansaitse myrkyllisiä ja uuvuttavia ihmissuhteita.

Mulla oli tosi hieno ja monimuotonen ajatus tän postauksen suhtee, mut as usual mun päässä pyörii liikaa eikä ajatukset muodostu lauseiks haluamallani tavalla, mut tää biisi kuvaa aika hyvin, noh, kaiken.








sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

I hate the way I love you

Alotin tän postauksen kirjottamalla liudan kirosanoja, ja luulen et ne kuvaaki mun tunnetilaa paremmin ku mitkää muut sanat ikinä, mut hey ho let's go. Kuuntelen myös samalla Antti Tuiskuu vuodelta 2005, joten kirjotusalusta on lähtökohtasest ihan mahtava. (Jokes).

Asiaan.

Jokanen meistä kohtaa torjuntaa, sydänsuruja ja yksinjäämistä elämänsä aikana. Negatiiviset tunteet liittyy olennaisesti näihin kaikkii tapahtumiin, mut musta on mielenkiintosta, kuinka ihmiset suhtautuu näihi tilanteisiin. Erityisesti suru ja viha on aika vaarallinen ja tehokas yhistelmä.
Kuinka pahasti saa ottaa turpaan, enneku viha ja itsesuojelu ottaa vallan? Miks me suojellaan itteemme olemalla täysiä mulkkuja sitä ainoota ihmistä kohtaan, jota me ollaan hetki sitten rakastettu enemmän kun mitään? Onks ihminen kyvytön käsittelemään oman egon haavottumista ja kipua?

Siinä missä suru ja itsesääli on osittain opittuja, osin luonnollisia selviytymismekanismeja, viha ja torjunta kumpuaa alkukantasest ja psykologisest oman minäkuvan puollustamisenhalusta ja yrityksistä estää isommat vahingot tunnetasolla. Ristiriitasta sinänsä, sillä blokkaamalla ja olemalla paskoja me satutetaan sitä toista ihmistä vaikkei se sitä ansaitsis, ja samassa kierteessä aiheutetaan itellemme enemmän pahaa oloa. Miks on niin paljon helpompi vaan kääntää selkä ja antaa terävän kielen laulaa, ku kattoot toista silmiin ja sanoo et; "nyt mua sattuu"?

Tunteista puhuminen helpottuu huomattavast iän myötä ja aitojen ihmisten kanssa, mut kipu tuntuu olevan aina aihe, josta on vaikein puhua. Useimmiten varsinkaan se henkilö, joka sitä surua aiheuttaa, ei oo omasta vaikutuksestaan tietonen. Ympyräähän siinä mennään, ku ite ei saa suutaan auki ja toinen raukka ihmettelee, mikä suhteessa on muuttunu.
Kohatessaan vastoinkäymisiä me joko käsitellään sitä surua ja pettymystä, tai me ignoorataan se. Jälkimmäisessä tapauksessa kuvioon astuu viha, agressio ja itsepuollustus. Nää kuullostaa paperilla pelottavilta ja tosi epäterveiltä piirteiltä, mut todellisuudessa joka ikinen meistä harrastaa niitä. Kun vaikkapa sydänsuru tai hylkääminen iskee, on yksinkertasesti helpompaa suojella itteään vittuilemalla ja mulkoilemalla. Näin me kuvitellaan estävämme haavojen repeeminen. Väärässähän me ollaan, mut aina on hyvä yrittää.
Toista voi rakastaa niin paljon, mut rakkauden ja vihan välinen raja on häilyvä ja erittäin helppo ylittää. Itsensä suojelu ja puollustaminen ilkeilemällä ei oo toimiva kikka, mut sitä on aina joskus yritettävä. Kun tuntuu, et maailma murenee ja toista ei kiinnosta pätkän vertaa, on yksinkertanen pään aukominen helpoin ja käytetyin tie. Me kuvitellaan, et sanomalla yhtä ja ajettelemalla toista me jotenki saadaan aikaan muutoksia, tai jotenki maagisesti viestitettyä sille toiselle että hei, ei kiva. Onhan tää lapsellinen ja aivan väärä lähestymistapa, mut joissain tilanteissa itteeään ei voi estää. Kun itteään ei pysty etäännyttämään toisesta hyvällä, se kanavoituu paskamaiseen käytökseen ja huonoon kielenkäyttöön, joka varmasti toimii. Ehkä. Joskus.
Tiiättekö sen ristiriitasen tunteen, ku toisaalta tekis mieli huitasta toista tuolilla, ku taas toisaalta ottaa syliin eikä päästää ikinä irti? Pehmeys on heikkoutta ja me päästään paljon vähemmällä, ku kovetetaan ittemme ja mielemme.

"En pääse irti, mä valun hukkaan
Sä et sitä edes huomaa"

On äärimmäisen tuskallista kattoo ihmistä josta välittää, ja samalla tietää, et jokanen sekunti sen seurassa lisää sun tunteita ja näin ollen myös pahaa oloa. Ei kukaan haluu päästää rakkaudesta ja euforiasta irti, mut entä jos ne pienet onnen hetket onki niitä, jotka luo toivoa, joka romahtaa öisin pimeässä alas? Toivo on vaarallinen tunne, sillä se saa ihmiset yrittämään ja taistelemaan. Toivo joko pelastaa tai tuhoaa.

Voiko ihmistä eristää elämästään ja jättää pois pelkästään sen takia, että siitä yksinkertasesti välittää liikaa? Onko oikein jättää toinen yksin, vaan koska tietää, et oma rakkaus ei tuu ikinä olemaan sille tarpeeks? Ollaanko me valmiita hylkäämään ystävyys- ja parisuhteita välittämisen ja rakkauden takia?

It's painful to look at you but it hurts when I don't
It's excruciating to hear you laugh and see you smiling 
when I know I'll never be enough to make you
feel that way.
I love you, I do. 
But sometimes love means pain and it's unavoidable
So forgive me for being so humanly weak
and take my cold hearted looks
as a way of me saying "I'm sorry I've had enough."

Ittensä kovettaminen ja eristäminen on itsesuojelua, eikä ketään voi syyttää siitä. Välillä on parempi olla itsekäs ja valita oma hyvinvointi toisen sijaan, vaikka se tarkottaiskin kipua jommalle kummalle osapuolelle. On susta itestäs kiinni valita tilanteet, joissa päästät irti ja joissa pidät kiinni kovemmin kun koskaan ennen.
Jotku ihmiset on liian arvokkaita menetettäviks, eikä ne ansaitse sun kylmyyttä, ei, vaikka suhun kuinka sattuis. Juttu on se, et elämä on vaikeeta ja arvaamatonta. Kipu kuuluu asiaan ja välillä se voi olla kaunista. Älä tee menettämisestä tai kiinni pitämisestä joko-tai-tilannetta, vaan ajattele laatikon ulkopuolelta. Uskalla sanoa, et tuntuu paskalta ja kaikki kaatuu päälle.Uskalla myös päästää irti. Asiat muuttuu tai ei. Kylmyys ja inhottavuus ei loppujen lopuks vie ketään pitkälle, eikä varsinkaan haihduta tunteita pois.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Why I'm a feminist

Mua ärsyttää ihmisten ennakkoluulot feminismiä kohtaan. Mua ärsyttää se, kuinka hyvää tarkottava ihmisoikeusliike muuttuu tietämättömyyden johdosta joksku ihan muuksi. Ymmärrän ja hyväksyn sen, et aina tulee olemaan ihmisiä jotka on mun kanssa eri mieltä ja pyörittelee silmiään, mutta mun osalta mä voin selventää asioita. Tässä on siis mun kahdeksan syytä sille, miks mä olen feministi.

Mä olen feministi, koska...

1. mä uskon tasa-arvoon
Feminismi on virallisesta määritelmältään sukupuolten poliittinen, taloudellinen ja sosiaalinen tasa-arvo. Feminismi on ensisijaisesti naisasialiike, mut se ei oo synonyymi miesvihalle. Tehään termistö ihan näin heti alkuun selväks, ettei kelleen jää epäselvyyksiä. Misogony= naisviha, valta miehille. Misandry= miesviha, valta naisille. Feminismi= tasa-arvo kaikille ihmisille. Feminismi on rauhanomanen liike, eikä sen tarkotuksena oo alistaa tai syyttää ketään. Mä uskon, että sukupuolet on tasa-arvosia ja ihan yhtä lailla kykeneviä olentoja. Stereotyyppiset erot sukupuolten välillä, kuten vaikkapa naisten suurempi hoivavietti, empaattisuuskyky ja tunteellinen epävakaus sekä miesten tunteettomuus ja naisia korkeampi rationaalisuus on yhteiskunnan sukupuoliroolien tuotetta ja ympäristön ja kasvatuksen tulosta. Totta kai miesten ja naisten välillä on biologisia ja luonnollisia eroja, mut suurin osa näistä eroista saadaan aikaan tietosesti ja tiedostomatta kulttuurin ja stereotypioiden kautta.
2. feminismi rikkoo sukupuolirooleja
Toisin kuin usein kuvitellaan, feminismi ajaa myös miesten hyvinvointia ja oikeuksia. Sukupuoliroolien rikkominen on loistava esimerkki siitä, kuinka yhteiskunnallista tietoutta ja naisten oikeuksia kasvattamalla myös miehet voi vapautua ahtaista ja haitallisista lokeroistaan ja sukupuolirooleistaan. Otetaan esimerkiks vaikkapa naisten kokema parisuhdeväkivalta. Miesten kokema paine siitä, että tunteista puhuminen on heikkouden merkki johtaa usein padottuun ahdistukseen ja kasvavaan agressioon, joka purkautuu väkivaltana parisuhteessa. Kun me hylätään vanhat ajatusmallit siitä, kuinka miehet ei itke ja kuinka miehet ei näytä negatiivisia tunteita (rakentavalla tavalla, esim. puhumalla), omista tunteista puhuminen ei oo enää noloa tai hävettävää. Kun ahistus ja suru pääsee purkautumaan terveellä tavalla, se ei enää patoudu ja räjähdä haitallisin seurauksin parisuhteen toisen osapuolen kustannuksella. Naisten ei enää tarvi kärsiä väkivaltaisessa ja vaarallisessa parisuhteessa, eikä miesten tarvi osoittaa epätervettä ja epäinhimillistä tunteettomuutta. Tadaa.
Feminismin avulla myös voimaannutetaan naisia pois uskomuksista, joiden mukaan tietyt piirteet, käyttäytymistavat tai ammatit olisivat miehisiä tai naisilta poissuljettuja. Ellei kyseessä oo penismallin ura, naiset pystyy aika lailla samoihin duuneihin ku miehetkin.
3. raiskaukset, seksuaaliväkivalta ja seksuaalinen häirintä ovat kasvavia ja arkipäiväisiä ongelmia 
Raiskaukset on kautta aikojen ollu tapa alistaa naisia ja tehostaa vaikkapa sodankäyntiä. Naisten vartalot on pelinappuloita, joita voidaan käyttää omien himojen ja vääristyneiden fantasioiden toteuttamiseen. Vuosittaiset raiskaukset on tilastotasolla kasvussa, merkiten sitä, että joko raiskauksien uhreja on entistä enemmän, tai yhä useampi raiskaustapaus tulee virkavallan tietouteen. Oli miten oli, yksikin raiskaus on liikaa.  Seksuaalinen alakynnessä oleminen on arkipäivää lähes jokaiselle naiselle maasta tai rodusta riippumatta. Uskallan väittää, että suurin osa maailman naisista kokee seksuaalista väkivaltaa/häirintää elämänsä aikana, ja tilastotiedot onkin mun puolella. Yli 90% prosenttia kenialaisista naisista tulee kokemaan elämänsä aikana seksuaalista väkivaltaa tai ahdistelua. Yks neljästä amerikkalaisnaisesta joutuu raiskauksen uhriks.
Catcalling eli kaduilla huutelu on varsinkin jenkeissä kasvava ilmiö, ja ite sen uhriks joutuneena voin sanoa, että se todellakin on ongelma. Kaduilla huutelu ja lähijunassa hiplailu nähdään harmittomana leikkinä, joka naisen tulis ottaa kohteliaisuutena. Antakaa, et mä sanon yhden jutun. Seksuaalinen häirintä ei ole ikinä kohteliaisuus. Siitä ei tule olla kiitollinen, siitä on lupa suuttua. Jossain mennään pahasti pieleen, kun ainoa tapa, jolla naista koetaan voida lähestyä ja kehua on tämän oma henkilökohtaisen tilan ja vartalon koskemattomuuden loukkaaminen.
Päivittäinen seksuaalinen häirintä ohitetaan usein olankohautuksella, ja mulle on itseasiassa kerran jopa naisen toimesta sanottu, että "sitä nyt vaan tapahtuu ja siihen on totuttava". Joopa joo.
Iso ongelma naisille on työelämässä kohdattava häirintä, josta usein ei uskalleta oman työpaikan menettämisen pelossa raportoida kellekään. Asiasta raportoiminen asettaa naisen vasikan asemaan ja altistaa työpaikkakiusaamiselle ja työtilaisuuksien edestä lipumiselle. Muistakaapa kaikki tytöt siellä, jos joku kutsumatta ottaa asiakseen hiplata sun persettä ihan missä vaan, sulla on lupa huutaa. Sulla on lupa huutaa niin, että se kuuluu Kiinaan saakka.
Seksuaalinen häirintä saatetaan nähdä harmittomana asiana joka kuuluu perusnaisen elämään, mut raiskauksiakin vähätellään yllättävän paljon. Me kasvetaan yhteiskunnassa, jossa meille opetetaan "älä tule raiskatuksi", sen sijaan että sanottaisiin "älä raiskaa". Uhrin syyllistäminen on iso osa nykypäivän raiskauskulttuuria, ja saattaa livetä huomaamatta jokaisen huulilta. Raiskaustapauksista vain n. 32% tulee poliisin tietouteen, ja ne uhrit jotka uskaltautuu kertomaan jollekin, saa osakseen kovaa arvostelua ja tuomitsemista. "Mitä sulla oli päällä?", "olitko sä humalassa?", "olitko sä aikasemmin flirttailu raiskaajallesi?" on kysymyksiä, joihin viaton uhri surullisen usein törmää. Usein nää on myös tuomiota saadessa lieventäviä asianhaaroja.  Raiskaus ei ikinä oo uhrin vika, eikä tällaset turhanpäiväset kysymykset kuulu raiskauskeskusteluun. Plus, kukaan ei ikinä kysy näitä kysymyksiä miesuhreilta, miks naisuhrit olis yhtään sen poikkeavampia?
Suomessa kuulee hyvin harvoin raiskaustarinoita, mutta silti joka viides nainen joutuu seksuaaliväkivallan uhriksi elämänsä aikana. Tää tarkottaa sitä, et jos me otetaan 150 tyttöä sun koulusta, 30 niistä on kokenut tai tulee kokemaan seksuaaliväkivaltaa jossain vaiheessa elämäänsä. Aika surullista, eikö? Mulle mun oman kehon koskemattomuus on aina ollut itsestäänselvyys, mut monelle muulle ilmeisesti ei.
Usein raiskauksista puhuttaessa otetaan vastaan tuohuneita kommentteja siitä, kuinka miehiäkin raiskataan, ja kuinka miehet pitää sisällyttää keskusteluun. Se on ihan totta, ja on tosi surullista, kuinka miesuhrien asemaa vähätellään ja kuinka heitä ei oteta tosissaan. Suurin osa raiskauksista tapahtuu naisille, mut miehiä ei silti saa jättää keskustelusta ulkopuolelle. Suomalaisista miehistä 24% on kokenut seksuaalista häirintää. Jälleen kerran tätä asiaa puidessa me törmätään haitallisiin sukupuolirooleihin. Naisten ollessa siveellisiä neitsyt Marioita, miehet nähdään olentoina, joilla on vapaus ilmaista seksuaalisuuttaan vapaasti. Tää johtaa vaaralliseen harhaluuloon siitä, että miehet olis aina valmiita ja halukkaita seksiin. Uhreja ei oteta tosissaan ja heille nauretaan, sillä "ei miestä voi raiskata", "olisit ilonen ku kerranki sait", "tosimiehet tykkää tästä". Miesten on sosiaalisen paineen ja häpeen vuoksi vaikeempi kertoa tapahtuneesta kenellekkään. Feminismi taistelee jokasen yksilön oman koskemattomuuden puolesta ja tää sisällyttää kaikki sukupuolet.
4. nainen ei ole pomo, vaan pomottava
Meijän sukupolvelle ajatus siitä, että vaan mies voi olla johtotehtävissä on onneks jo historiaa. Meidänki ajatusmaailmaan on kumminki iskostunu sosiaalisia ajatusmalleja siitä, mikä on sopivaa käytöstä miehelle ja mikä naiselle. Ryhmätöissä, projekteissa tai tilaisuuksissa ohjia ottavaa tai neuvoja antavaa naista ei nähdä tiukkana pomona, vaan kontrollifriikkinä ämmänä, jonka kannattais rentoutua. Siinä, missä tiukka miespomo saa arvostusta alaisiltaan, saa nainen silmien pyörittelyä ja suputtelua siitä, kuinka sillä on nyt varmaan kolmetoista sitruunaa ja lastillinen hiekkaa siellä, minne aurinko ei paista. Mua on pelottanu aikasemmin sanoa kunnolla mielipiteeni kouluprojekteissa ja ryhmätöissä, koska mua on inhottanu ajatus siitä, että mua katottais nenä rutussa ja arvostellen. "Mitä se tuokin tuossa pomottaa?". Pojille ei kuitenkaan ikinä sanota näin. Jos sulla on tietoa ja taitoa jollain alalla, älä ikinä peittele osaamistas, äläkä varsinkaan anna kenenkään sanoa suo pomottavaks.
5. sanaa "feministi" käytetään loukkauksena
No, tää nyt on lähinnä vaan huvittavaa. Kannatan tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia, vitsi ku mä oon kamala ja ärsyttävä ihminen.
Jossain vaiheessa on tapahtunu jotai tosi outoo; feminismistä on tullu ruma sana ja asia, jota tulis hävetä. "Feministi" tuo monille mieleen lyhythiuksisen, epäviehättävän miestenvihaajan huutamassa milloin mistäkin. Niillä ihmisillä, jotka käyttää tätä haukkumasanana, on selvästi väärä käsitys feminismistä ja se on mun mielestä aika säälittävää. Me eletään kumminki vuotta 2015, ja musta tollaset idioottimaiset ennakkoluulot ois jo aika jättää taakse.
6. tyttöys on loukkaus
"Sä heität ku tyttö", "toi pillittää ku pikkulikka", "don't be such a pussy". Tyttöys yhistetään heikkouteen, ylitunteellisuuteen ja epäonnistumiseen. Tytöt saa nuoresta iästä asti käsityksen, et tyttöys on asia jota tulee hävetä ja josta tulee olla pahoillaan. Haitalliset ja ilkeet kommentit iskostuu tyttöjen mieleen ja muuttaa maailmankuvaa sekä kokemusta omasta pystyvyydestä. Tytöille opetetaan alusta asti, että olemalla tyttöjä he ovat hävinneet jo valmiiks. Tää on väärin ja erittäin vahingollista.
Kuten jo aikasemmin sanoin, lähes kaikki sukupuoliroolit ja esteet, jotka muka erottaa tyttöjä ja poikia, on kulttuurin ja yhteiskunnan tuottetta. Meijän on korkee aika alkaa arvostamaan ja kannustamaan tyttöjä samoihin suorituksiin poikien kanssa, sillä tytöt pystyy siihen yhtä lailla.
Totta kai mä heitän kun tyttö, mähän olen tyttö! Ja mä heitän helvetin hyvin.
Myös pojat saa osansa tästä leikistä. Naiseus ja tyttöys yhistetään negatiivisiin asioihin, ja sitä on helppo käyttää aseena ja lannistusmekanismina. Pojalle on noloa tulla kutustuks tytöks. Miksi? Mikä naissukupuolessa on niin käsittämättömän nolo ja inhottavaa, että heihin rinnastuminen on kauhea loukkaus? Tytöt on vahvoja ja upeita ihmisiä siinä missä pojatkin, ja tällänen syrjintä kuuluu kivikaudelle. Mä en halua et ykskään tyttö kuvittelee ettei voi tehdä jotakin vaan sen takia, että on tyttö. Mä en halua, et ykskään poika joutuu naurunalaseks koska joku kutsu sitä tytöks. Tyttöys ei ole huono tai nolo asia, itseasiassa tää on aika loistavaa.


  
7. kaksinaismoralismi jakaa sukupuolet epätasa-arvoisiin ja leimaaviin ryhmiin
Kaksinaismoralismi on yks suurimmista epätasa-arvoo aiheuttavista tekijöistä. Me luodaan jatkuvasti ristiriitoja miesten ja naisten välille, jotka johtaa syrjintään ja haukkumiseen. Varsinki seksi on iso tabu sukupuolten välisiä asioita tarkastellessa. Paljon seksiä harrastava mies on kuningas ja hyvä äijä, nainen taas itsekunnioituksen menettänyt huora. On olemassa sanonta "Hyvä avain käy jokaiseen lukkoon. Lukko, johon jokainen avain käy, on huono lukko". Tää on ehkä ällöttävin ja huoraleimaavin asia, jonka oon ikinä kuullu. Onko tähän uskovat ihmiset tietosia siitä, että naiset on AIVAN samalla tavalla seksuaalisia olentoja kuin miehet? Miks seksistä nauttiva nainen on helppo lutka, jonka täytyis ryhdistäytyä? Sitä paitsi, jos naisten oletetaan pitävän haaransa kiinni, kenen kanssa ne miehet sitte oikein seksiä harrastaa? Aivan.
Voitaisko me viimeinki tällä vuosituhannella jättäää pois tuomitsevat ajatusmallit ja antaa jokaselle oikeus nauttia elämämästään omalla tavallaan?
8. naisilta on evätty oikeus ilmaista itseään vapaasti
Kaikki, mitä naiset tekee on seksualisoitu. Viha, älykkyys, tyhmyys, intohimo, kiltteys ja ilkeys. Jokanen meidän liike on valmiiks ajateltu ja jalostettu. Naisilta puuttuu oikeus määrittee itte ittensä.
Mulle feminismi on aina edustanu naisen oikeutta valita. Valita vapaasti se, millasen elämän hän itselleen haluaa. Naiset tuomitaan kaikesta, me ollaan aina liian tyrkkyjä, tekopyhiä, tiukkoja, helppoja, tätä listaa voi jokanen itse jatkaa. Ei riitä, et yhteiskunta ympärillä tuomitsee meidät jo valmiiks, naiset syyllistyy toistensa tuomitsemiseen ihan yhtä lailla.
On harmillisen yleinen ajatusmalli, et naiset laittautuu miehiä varten. Et kaikki mitä me tehdään, on vastakkaisen sukupuolen miellyttämistä varten. Tää on vahingollinen ja pelottavakin ennakkoluulo, joka aiheuttaa aika ajoin inhottavia konfliketeja. Valinnanvapaus on musta semijees, ja sen takia kannatankin naisen oikeutta päättää itte, ketä miellyttää vai miellyttääkö ketään. Koska feminismi edustaa naisen omaa valinnanvapautta, kaikki valta hänen omaa elämää koskien on omissa käsissä.
Pukeutuminen ja meikkaaminen tuottaa iloa isolle osalle naisista, ja ylläri, he tekee sitä ihan itseään varten. Harva herää aamulla ajatellen, että "laitetaampas tänään Naked-paletti laulamaan kun tuo Pekka niin mun smokey-eye lookista tykkäää". Ehei. Monelle meikki ja kauniit vaatteet tuo itsevarmuutta ja hyvää fiilistä, ja se tulee heille sallia.
Siinä missä yks harrastaa laittautumista omaks ilokseen, tekee toinen sen treffikutsujen ja ihailevien katseiden perässä. Ja tää on ihan yhtä lailla oikein. Feminismissä on mun mielestä upeeta se, kuinka se antaa jokaselle naiselle oikeuden toteuttaa itteään omalla tavallaan. Ei oo väärää tapaa olla nainen, ja meidän tulee tuhota ennakkoluulot siitä, että naiset toimii vaan sosiaalisesta paineesta ja halusta miellyttää muita.

Multa olis löytyny vielä tusinoittan muitakin syitä, mut tää postaus alkaa olla siinä mitoissa et on aika lopettaa. Mä toivon, että tää postaus avais edes jonkun silmät uudella tasolla ja korjais vääriä ennakkoluuloja feminismistä. Mä oon ylpee vakaumuksestani ja seison vahvasti sen takana.
Jos jollaan löytyy vielä negatiivisia tunteita feminismiä kohtaan tän romaanin jälkeen, niin ongelma on luultavasti jossain ihan muualla kuin feminismissä. Pyritään levittämään hyvää fiilistä ja tasa-arvoa ympärillemme, siitä hyötyy kaikki.
Jos susta jokin asia on pielessä ja sä koet, että sun oma sukupuoli, etninen ryhmä tai ihan mikä vaa kokee syrjintää, älä vaan istu hiljaa ja valita. Tee asialla jotain. Ykskään asia tässä maailmassa ei tuu muuttumaan jos kukaan ei ota tehtäväkseen muuttaa sitä. 

lauantai 9. toukokuuta 2015

Why rape is never funny

Ihmisillä on tapana vitsailla. Vitsailu on hauskaa, selviytymismekanismi ja luonnollinen kommunikaatiotapa. On kuitenkin olemassa asioita, joista ei vitsailla. Raiskaus ja muu seksuaaliväkivalta ovat yks näistä asioista. Raiskausvitsejä kuulee kumminkin yllättävän usein, eikä niihin näytetä puuttuvan. Näihin vitseihin puuttuessani multa kysytään, että miks mä oon tällänen ilonpilaaja, miks mä oon näin tiukkapipo? Nyt on mun vuoro esittää sulle kysymys. Mikä raiskauksissa ON hauskaa?

Me eletään aikakaudella, jolla mikään ei oo pyhää. Kaikesta voi heittää vitsiä ja kaikesta voi puuttua ihan miten haluaa. Tai sit ei kumminkaan. Vakavista ja kauheista asioista vitsaileminen kertoo aika paljon kertojastaan, tän kokemuksista ja arvomaailmasta. Yhistän tälläsen vitsailun kypsymättömyyteen ja tietämättömyyteen, mut en kuitenkaan enään mun ikäluokkaan tai sitä vanhempiin. Kyllä mäkin voin myöntää, että yläasteella on tultu naureskeltua kaikenmaailman vauvavitseille, mut raiskaus mua ei kyllä ole ikinä naurattanut.  Huumori kehittyy ja kukkii iän myötä, ja jo murrosiän läpikäyneiltä odotan sen verran kypsynyttä ajattelua, että osataan valita asiat, joista voi vitsailla. Tällä tarkotan nyt sitä, että nuorena ja kokemattomana totta kai tulee vitsailtua asioista jotka on kiistanalasia. En sano, että tietyistä asioista saa vitsailla ja toisista ei, vaan kuinka nimenomaan aikuistuessaan ja kypsyessään sen oppii automaattisesti. Yritän tällä vaan tuoda esille esimerkkiä siitä, kuinka jossain vaiheessa voi herätä huomaamaan juttujensa epäsopivuuden ja toivottavasti muuttamaan tapojaan. En haluu asettaa ristiriitoja tai syyllistää, just saying.
On helppo heittää juttua asioista jotka ei koske tai vaikuta meihin, mut musta on järkyttävää, kuinka raiskausläppää kuulee jopa tyttöjen suusta.
Sana "raiskaus" on erotettu alkuperäsestä merkityksestää, ja käytetään nykyään monessa asiayhteydessä. Baari-illasta selvinny nuori nainen saattaa peilliin vilkaistessaan todeta näyttävänsä ihan raiskatulta lehmältä, ja videopeliä hakkaava poikaporukka uhoaa raiskaavansa vastustajansa. Näin negatiivisutta ja kauhua edustava sana jalostetaan uudestaan merkkaamaan jotain hauskaa ja jotain, jolle saa nauraa. Tässä me mennään vikaan.
 Mä toivoisin, että ihmiset ymmärtäis seksuaaliväkivallan vakavuuden. Sen, kuinka totaalisesti se tuhoaa ja repii rikki uhrinsa. Oman fyysisen koskemattomuutensa menettämisessä ja sekä kehollisen että henkisen terveyden halventamisessa ei oo mitään hauskaa. Raiskaus aiheuttaa kipua jokasella mahollisella osa-alueella. Mua ei naurata, kun mun ystävä kertoo, kuinka joku on väkivalloin repiny siltä vaatteet pois. Mua ei naurata se, että 90% kongolaisista naisista on kokenu seksuaalista väkivaltaa. Mua ei naurata se, että raiskauksen uhri herää vielä pitkän ajan jälkeen tapahtuneesta öisin huutaman ja itkemään, koska painajaiset ja paniikkikohtaukset ei jätä rauhaan. Mua. Ei. Naurata.

Usein huomauttaessani raiskauksvitseistä saan vastaukseks "ihan sama, ei ketään teistä oo raiskattu". Tässä vaiheessa tekee mieli huutaa. Let me get this straight. Raiskauksen uhri harvoin kertoo kovinkaan monella (usein ei yhdellekään) ihmiselle tapahtuneesta. Näin ollen sä et ikinä voi tietää etkä olettaa, onko joku sun kaveriporukasta kokenu seksuaaliväkivaltaa. Kuvittele miltä tuntuu, kun sua jatkuvasti muistutetaan sun elämän kamalimmasta kokemuksesta. Kuvittele, että ihmiset nauraa sille. Ihan vinkkinä, joka kerta kun sä vitsailet raiskauksesta, ainakin yks ihminen sun ympäillä päättää, et suhun ei voi luottaa.
Raiskausvitsit viestittää uhreille ja muille ihmisille, että vika on uhrissa. Sen sijaan, että meille opetettaisiin "älä raiskaa", meille opetetaan "älä tule raiskatuks". Vitsit raiskauksista, uhrin vaatetuksesta tai juomisesta jatkaa tätä haitallista kierrettä. Jos jollekin ei vielä ollut selvää, raiskaus ei ikinä oo uhrin vika. Ei ikinä. Näistä asioista vitsailemalla myös ihmiset sun ympärillä huomaa, et sä et ymmärrä. Et sulle ei voi puhua eikä avautua. En usko, et kukaan haluaa ajattelemattomilla vitseillään ajaa ketään pois.
Raiskaushuumori viestittää, että raiskaukset on ihan okei. Mieti hetki seuraavaa. Kertoessas raiskausvitsin sun ympärillä on kolmenlaisia ihmisiä, Uhreja, raiskaajia, ja peruspirkkoja- ja penttejä jotka ei ole kumpaakaan. Peruspirkko- tai pentti tän vitsin kuullessaan yleensä vaan hymähtää, ehkä naurahtaa tai suutahtaa. Asiahan ei häntä liikuta eikä koske. Uhri taas joutuu heti varpailleen. Joka ikinen hetki ja sekunti joka on koitettu unohtaa, vyöryy takaisin. Ahdistus tai kokemus omasta syyllisyydestä kasvaa. Sitten on raiskaja. Harva meistä tuntee raiskaajia, onneks. Sellanen saattaa silti olla joskus ympärillä, vaikka viereinen nainen tai mies bussipysäkillä, joka sattuu kuulemaan tän. Tää ihminen vitsin ja siitä seuraavan hilpeän reaktion kuullessaa tajuaa, että hei, täähän on hauskaa, raiskaus on okei, muutkin nauraa sille. Nyt voin toteuttaa omat sairaat haluni, jes.
Tää esimerkki on kärjistetty, mut ymmärrätte pointtini. Vitsit syyllistää uhria ja asettaa raiskaajan hauskan hemmon jalustalle. Jos rikollisista ja kammottavista asioista vitsailla ja ne nähdään positiivisina ja kiihottavina, me ainoastaan viestitetään pahoille ihmisille, että niiden teot on okein.

Yhden raiskausvitsi on toisen todellisuus. Älä oo se ihminen, joka tuo kaikki huonot muistot ja paniikin pintaan. Maailmassa on miljoonittain hauskempia asioita vitsailtavaks.

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Ikävästä ikävästä

"I've always loved the thought of me never needing anyone.
I wanted to be strong, to stand alone. But as the night creeps on me
and the darkness covers everything
I'm becoming more and more aware
of the ugly voice inside me that screams your name"


 Oon pitkään ihastellu ideaa siitä, ettei ihminen tarvi toista ollakseen onnellinen. Ettei vieressä tarvi olla aamulla ketään, ettei kukaan vedä sua kädestä pois ku tekis mieli juosta päättömänä eteenpäin. Mulle yksinolo ei ollu yksinäisyyttä. Mielsin vahvaks ihmiset, jotka pysty elämään onnellisena yksinään, omana seuranaan. Mut asia on niin, että jokanen ihminen elää läpi pimeiden öiden, ja öiset hirviöt ei oo kauniita.
Yksin kulkeminen ei oo pelottavaa. Mut tässä on se juju: on vaikee valaista polkua itelleen, kun joku toinen on valaissu sen sulle sun puolesta liian pitkään. Me ei pelätä yksinäisyyttä, me pelätään pimeetä ja tuntematonta. Pohjan alta katoamista.
Sitä haluais pärjätä yksin, sitä haluais olla vahva. Ihminen on vahva kuitenkin vaan tiettyyn pisteeseen asti. Mulle toisen ihmisen tarvitseminen ja tukalassa ikävässä vellominen on aina merkinny heikoutta. Omalla kohalla siis. Se on heikkoutta sen takia, koska sitä ei voi paeta. Omia tunteitaan ei voi juosta karkuun ja se tekee toisen ikävöimisestä sietämätöntä. Ei oo taikanappulaa joka poistais kaiken kivun. Moni ihminen sanoo pelkäävänsä sitoutumista ja rakkautta, mut todellisuudessa ne pelkää kaiken menevän pieleen ja päätyvänsä taas yksin.  Yksilö ei välttele rakkautta ja kuulumisen tunnetta, se välttelee kipua ja ikävää.
Ikävä ja yksinäisyys kulkee käsi kädessä. Ikävää ei voi hiljentää eikä sen tuskaa vähentää. Kipu turruttaa ja tekee ihmisestä toimettoman ja kyvyttömän. Surullinen totuus on, et välillä ei voi muuta tehdä kun tuijottaa seinää. Kun mikään ei helpota, on vaivattominta vaan antautua. Yksinäisyys on huono nimitys, sillä se ei kuvaa koko totuutta. Yksin jäänyt ihminen ei todellisuudessa tuu olemaan ikinä rauhassa muistoiltaan eikä tunteiltaan, ne ei poistu. On helppo uskotella itelleen, että kaikki on jätetty taakse, kaikki on kuopattu. Silti kello 2 aamuyöllä sä voit silti tuntee missä kohtaa sun solisluuta Hänen sormensa juoksenteli. 

Ikävä on myös helppo sekottaa kaipuuseen. Aika kultaa muistot useammin ku me luullaan, ja samalla me sekotetaan tunteet toisiinsa ja tulkitaan omiamme väärin. Joskus sä kaipaat muistoja, et ihmistä niissä.
Jos on aina pelännyt menetystä ja kipua, sen viimein kohdatessaan käsittää usein väärin. Meidät on opetettu romantisoimaan jokaista ihmissuhdetta ja haavaa joka me matkan varrella saadaan, joten on helppo myös vetää omat tunteet överiksi. Ku kauan pelätty sydänsuru iskee, siitä seuraavat tunteet paisuu helposti liian suuriin mittasuhteisiin ja sekottaa pakan kokonaan. Ehkä viikon kestäny suhde kaataa sut sängyn pohjalle kuukausiks, ehkä muutaman päivän poissaoleva siippa aiheuttaa niin pirummoista ikävää, ettei ees aamiaismurot mene alas. Totta kai tunteet on suhteellisia ja henkilökohtasia, mut me eletään myös ajassa, jossa rakkauden oletetaan saavan meidät huonovointisiksi ja surkeiksi.
Samalla, ku toinen itkee räkäsiks neljätoista nessupakettia, huomaa toinen, ettei ikävän tunne iske lainkaan. Meiltä vaaditaan suuria tunteita jatkuvalla syötöllä, entä jos niitä ei synnykkään? Turtumus on yleinen ongelma ja usein kipu ei tunnu miltään. On turhaa väännellä omia sormia tyhjin mielin ja odottaa kyynelvirtaa, kun sitä ei synny. Tunteettomuus luokitellaan defenssimekanismiksi tai vaan piittaamattomuudeks, mut ehkäpä kauan odotettu rakkaus ei ollukkaan niin spektaakkelimaista, ja nyt sen olessa poissa jäljellä on ikävän sijasta pettymys. Usko mua, tää ei oo outoo eikä väärin. 
Toiselle tunteettomuus on iso ja stressaava taakka, toiselle raastava ikävä aiheuttaa jumalatonta kipua. En osaa sanoa, kumpi on pahempaa.
Toivoisin, et mulla ois viisaita sanoja siitä, kuinka oppia taas olemaan yksin ja selviytymään, mut mulla ei oo. Itsepettymys on suuri kun huomaa, ettei ookkaa niin vahva kun alunperin luuli. Että on ikävä ja että kaikki sattuu. Sitä vaan toivoo, että toisella on yhtä paha olla ja ikävä kun itelläkin. Lapsellista jalanpolkemista, mutta hei, se saattaa auttaa. 
Ikävä ei oo reilua eikä onnenlahjat mee tasan. Mut romahtaminen on yks piirre, joka tekee meistä ihmisiä ja kuolevaisia. Pahan olon romantisointi on väärin, mut kipu kasvattaa. Jossain vaiheessa sun eteen kävelee ihminen joka kattoo sua uudella tavalla. Tavalla, joka saa kaikki rikkinäiset palaset loksahtamaan uudestaan paikoilleen. Luultavasti jompikumpi tulee taas murtamaan sydämensä tässäkin tapauksessa, mut miks paeta välttämätöntä? 
Mä toivon oppivani taas vahvaks. Kun lanaa eka itse oman tiensä tasaseks ja kestäväks, on helppo antaa jonkun toisen liittyä seuraan.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

We could make forever after all

Lupaukset ja ikuisuus liitetään tosi usein toisiinsa. Me yhistetään käsite "ikuisuus" kauneuteen, rakkauteen, ystävyyteen ja ehkä jopa elämään. Vaikka tosiasiassa kaikki tässä maailmassa on väliaikasta. Sinä, me, tunteet ja ajatukset.

Me luvataan ettei ikinä muututa, kasveta tai jätetä toista yksin. Kauniita ajatuksia ja varmasti myös voimakkaita, mut hyvin harvoin pitäviä. Me luvataan ikuisuutta itellemme ja muille, mut ikuisuudellakin on alku ja loppu. Ajan pysymättömyys ja tietämättömyys on pelottavaa, ja ne tekeekin ihmisestä pelokkaan. Mikä on luonnollista ja oikein, koska elämä on pelottavaa. Ja pelottomia on vaan typerät ja hullut.

Ihmiset rakastaa lupauksia. Me rakastetaan kuulla sitä, kuinka joku vannoo pysyvänsä aina vierellä, kuinka joku lupaa pitää susta aina kiinni. Lupaa pitää sun salaisuudet ja lupaa, ettei mikään ikinä satuta sua. Lupaukset on kuitenki aina puoliksi tyhjiä, ja niiden (yli)analysoiminen on käsittämättömän raastavaa ja satuttavaa puuhaa. Lupaus siitä, et vie koiran lenkille on helppo ja toteutettavissa, mut osa on vaikeampia. Lähes jokanen meistä tulee vannomaan ikusta rakkautta tai ystävyyttä elämänsä aikana. Elämä on kuitenkin pitkä aika, ja sen aikana paljon ehtii muuttua. Ei ihminen tuu ikinä tuntemaan itteensä tarpeeks hyvin, et vois varmuudella sanoa "mä rakastan sua aina". Ois ihmeellistä, jos näin olis. Nää on kauniita lupauksia, ja en missään nimessä oo sillä kannalla, et niiden ääneen sanominen olis väärin. On vaan äärimmäisen pelottavaa sanoo asioita, ku ei tiedä onko ne totta vielä 30 vuoden päästä, saatika 60. Lupauksiin liittyy aina omistautuneisuuden ja rakkauden lisäks pelkoa. Mut musta tuntuu, et pieni pelko pitää ihmisen liikkeessä. 

En haluu olla pessimistinen, päinvastoin. Läpi elämän kestävä rakkaus on äärettömän kaunista ja voimakasta. Mä haluan, että mä vielä mummona nauran sairaalaletkuissa mun nuoruudenystävien kanssa. Mä haluun löytää käden, jonka puristus ei hellitä vuosikymmeninen vaihtuessa. Mut ku ajatus pelosta, ikuisuudesta ja kestämättömyydestä pesiytyy sun ajatuksiin, sitä on vaikee poistaa. On uskomattoman inhottavaa ajatella, ettei omaan itteensä ja tunteisiinsa voi luottaa. Mitä luultaavimmin mun ajatusmaailma tulee muuttumaan vielä moneen otteeseen tän elämän aikana, mut tällä hetkellä mun epävarma teini pörhistelee rintaansa kukkoillen.

Kaiken tän todettuuan ja kuultuaan ois tosi helppoo vaipuu eimuakiinnostamikäänenäänikinä-tilaan ja masentua kokonaa. However that being said, oon kumminki edelleen sitä mieltä, et ihmisellä on valta omassa elämässään, ja sen vallan avulla sä voit myöskin kumota kaiken ton negatiivisuuden ja tunneangstin mitä just ylempänä ranttailin. Koska ikuisuus, rakkaus ja ystävyys on suhteellista, on myös oikein et jokainen määrittelelee ne ite henkilökohtasti. Ensinnäkään, kukaan meistä ei tunne rakkautta tai ystävyyttä tismalleen samalla tavalla, ja samannimiset tunteet voi loistaa erilaisissa sateenkaaren väreissä ihmisestä riippuen. Ikuisuus on tarpeeks yhelle, toiselle silmänräpäytys tai kolmannelle muutama tunti. 

Ikuisuus on tarpeellinen käsite jo senkin takia, et ihminen saa ilmasta tunteitaan. Koska mikään maallinen tai käsitteellinen ei mahollisesti pysty kuvaamaan sitä tunneryöppyä, joka sun sisällä laulaa, me tarvitaan jotain vahvaa, jotain mistä pitää kiinni ja johon luottaa. Ikuisuus ja iänkaikkisuus tarjoo tän meille, ja vaikka ne välillä romahtaaki, pitää ne sisällään uskomattoman paljon tunteita ja lupauksia. Vaikka me rikotaankin lupauksia ja epäonnistutaan elämässä, pienen ikuisuuden ajan me ollaan sitoutuneita ja vahvoja. 


"You gave me a forever within the numbered days. I cannot tell you how grateful I am for out little infinity"

Ei ikuisuuden tarvi olla ikuista, riittää et se on kestävää niin kauan ku tarvii ja täynnä tunnetta loppuun saakka.  Jos sä löydät ihmisen, jonka kanssa sä haluat viettää oman ikuisuutes, go for it. Vaikka pelko tulevasta ja sen varmuudesta on suuri, ihminen ei tuu ikinä kokemaan mitään, jos se pelkää liikaa. Tässä suhteessa elämä on mustavalkosta, sä joko onnistut tai et. Tässä suhteessa myöskään määränpäällä ei oo mitään merkitystä, vaan sillä matkalla. Vaikka kaikki ei oo pysyvää, kaunista tai ihanaa, sä voit aina hengittää syvään ja kokee yhden seikkailun lisää.

Kun sä lupaat mulle, että sä pidät mun kädestä kiinni, että sä et päästä irti, mä uskon. Niin kauan kun se kestää, se on totta ja tarpeeks. Ja sen ollessa ohi, mä tiiän et se oli totta ja tarpeeks. Me tullaan kohtaamaan elämässä niin monta ihmistä, jotka jokanen vuorollaan lisää meihin palan. Riittävän monen palan jälkeen me ollaan kokonaisia, eikä ikuisuuskaan enää oo niin pelottava asia.