lauantai 19. joulukuuta 2015

Hold onto me

Kello on 4:08 aamuyöllä, ja oon just laskuhumalaisena kotiutunu kotibleistä. Ihan kertakaikkisen loistava aika siis alkaa kirjottamaan. (Toivon tällä tiedolla saavani anteeks kaikki maholliset kirjotusvirheet).

"I'm both happy and sad at the same time,
and I'm still trying to figure out how that could be"

Mä oon ihan käsittämättömän onnellinen. Istuin sohvalla valojen vilkkuessa ja musiikin pauhatessa, ja kattelin ympärilleni. Tajusin, et välitän kaikista siinä huoneessa ihan käsittämättömän paljon. Jos lämpöön ja pehmeyteen sun sisällä vois tukehtua, toi ois ollu mulle se hetki. Ekaa kertaa mun elämässä mun ympärillä on ihmisiä, joita en haluu menettä, joissa nään jotain tosi kaunista. En osaa kuvailla sitä tunnetta, koska se ei oo ihan rakkautta, ei kiintymystä eikä riippuvuutta, vaan jotaa ainutlaatusta. Jotaa ainutlaatusta, josta oon kiitollinen.
   Sen hetkellisen ruusunpunasen pilven takaa valkeni kuitenki pian se harmaa taivas, jonka oon tottunu näkemää. Kaikki kaunis loppuu aikanaan, eikä mikään kestä ikuisesti. Oon hyväksyny jo kauan aikaa sitte et ihmisiä tulee ja menee; oli kyseessä ero, välien katkeeminen ystävän kanssa tai yksinkertanen unohdus, oon ollu täysin fine sen asian kanssa. Mulle toisesta luopuminen on ollu jotenki helppoo, jotai mistä pääsen nopeesti yli ja mitä en jaksa jäädä vellomaan. En tiiä, onks tää ollu katkeruutta, itsesuojeluu vai jotai ihan muuta. Oli siis äärimmäisen pelottavaa huomata, et mä en tuu selviämää näiden ihmisten menettämisestä, tai aineski se tulee sattumaa iha saatanasti. 
    Meillä on tapana takertuu asiohin, joita ilman me ei voida elää. Me valitaan aina mahollisuus olla rakastettu ja rakastaa. Kiinni pitäminen kuuluu meijän itsesuojeluvaistoon; toisesta pidetään kiinni kynsin ja hampain niin kauan, ku se on mahollista. On vaikee erottaa, millon kannattaa taistella ja millon ei. Kun joku ennen niin rakas ja oma muuttuuki täysin erilaiseks tai kasvaa erilleen susta, on helpompaa pitää kiinni muistoista ja sulkee silmät siltä, mitä eessä todellisuudessa on. Luopuminen ei oo vaihtoehto, vaan sen sijaan kehitellään valheita ja illusioita vääristyneistä valheista ja totuuksista. On vaikeeta, ellei mahotonta, hyväksyä se, et ihminen sun edessä ei oo enää sama. Tai on, mut ei samalla tavalla sama. Se ei enää kato sua samalla tavalla, enää pidä kiinni kädestä yhtä tiukasti, ei piilota pois maailman pahuudelta. Miten voi menettää jotain, mikä ei oo sun omaas kadottaa?
   Elämän suurissa muutoskohdissa me takerrutaan mieluummin menneesseen ku kohdataan tuleva. On helppoo elää menneessä. Ajan pitäis kullata muistot, ja yleensä se tekeeki niin. Tosin väärällä tavalla. Muistot on hetkellisiä momentteja, joita on kiva katella taaksepäin ja muistella onnellisia hetkiä. Jos me jäädään niihin liikaa kiinni, ne estää meitä liikkumasta eteenpäin ja toteuttamasta itteämme. On pelottavaa, ettei ihmisen tarvitse olla kuollut kummitellakseen sun mielessä.
   Mä en haluu luopua. Kerranki mulla olis jotain, minkä vuoks taistella. Ja sen menettäminen pelottaa mua ihan hirveesti. Ja se, etten tiedä et taistelisko kukaan mun vuoks. Oon onnellinen, et mulla on jotain mistä pitää kii. Oon surullinen, et sen kaiken menettäminen käy tosi nopeesti. En tiiä, ehkä tää nyt sit on sitä rakkautta, En ikinä aatellu, et se sais mut näin kauhun valtaan.
   Luopumisen pelko rajottaa meitä monella tapaa. Se saa pitäämään kiinni niistä, joita ilman et pärjää. Niistä, joista ois pitäny luopua jo aikoja sitten. Niistä, jotka ei oo hyväks meille. Musta tuntuu, et toisesta on aika päästää irti sillon, ku sä pakenet mieluummin menneisyyteen ja muistoihis siitä ihmisestä, ku keskittyisit siihen edessäs olevaan nykyisyyteen. Toisin sanoen, sä tiiät sen olevan ohi ku huomaat rakastavas enemmän muistoja ku ihmistä ite. Mitä entä jos tajuaa tän, mut sun sydän ei silti jonku helvetin fiksaation takia osaa taikka halua päästää irti? Voiko toiseen juurtua kiinni? Miks me valitaan jäädä palavaan taloon, vaikka tiedetään, et lopulta me jäädään kuitenki yksin raunioiden keskelle? Me ei olla feenikslintuja, me ei nousta uudelleen ehjänä tuhkasta. 
    Osaisimpa sanoo tähän jotain tosi fiksua, mikä ratkasis kaiken ja sais kaikille hyvän olon. En kuitenkaan osaa, ja oon ihan yhtä hukassa ku muutki. Oon miettiny paljon sanontaa "find what you love and let it destroy you", ja oon tullu siihen tulokseen, et oon samaa mieltä. Mieluummin mä oon hetkellisesti tosi onnellinen, ja romahdan, koska menetin jotain mulle tärkeetä. Mieluumin mä tunnen sata asiaa samaan aikaan ja hukun omii ajatuksiini, ku istuisin harmaassa pilvessä ja yrittäisin suojella itteeni maailmalta. Totuus on se, et maailma liikkuu eteepäin, ihan sama liikuitsä mukana vai et. Joten might as well voisit ottaa vastaan sen, mitä sulle annetaan. 
  
                      "It's a both blessing and a curse to feel everything so very deeply"  

  On ihan okei olla vähän rikki ja sotkussa. Niin kauan ku ympärillä on niitä, jotka selvittää sun pahimmat solmut ja silittää auki. Ehkä ne tai sä ei enää kohta oo tässä, mut ainaki hetken olit ehjempi kun ennen. Tiiän, etten sano sitä tarpeeks usein, mut toivon et ne, keitä tää koskee tietää sen silti; ootte tosi rakkaita. Ja oon pahoillani, et aiheutan turhan usein huolta, suuttumusta, kiusallisia tilanteita, surua ja väärinkäsityksiä. En vaihtais teitä mihinkään.