sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Ain't going down without a fight

Viime päivinä on sattunu ihan hurjasti kamaluuksia, jotka on järisyttäny koko maailmaa. Samaan aikaa jokasen omassa elämässä tapahtuu samanlaista myllerrystä, tunteiden pommitusta, kipua ja tuskaa. Välillä tuntuu siltä, et maailma on täynnä pahuutta, eikä mitään oo enää tehtävissä. Mulle tulee hetkiä, jollon mä haluisin luovuttaa. Hetkiä, jollon kuvittelen, et mun ponnistuksista ei oo mitään hyötyä, etten tuu koskaa olemaan tarpeeks hyvä. Et unelmat jäis vaan unelmiks. Oisin toivoton, koska maailmaki tuntuu olevan. Ku kaikki musertuu ympäriltä, on kovin helppoo vajota apatiaan ja vaan antaa kaiken valua ohitse. Pimeys on pimeempää ku ikinä ennen, ja päivänvalo häviää horisontin taakse heti noustuaan. Ihmiset osaa olla pahoja ja ilkeitä.
Tällä hetkellä peilistä saattaa kattoo lyöty ihmisriekale. Valo saattaa särkee silmiä, koska itkusta ei oo tullu loppua moneen päivään. Sängystä nouseminen tuntuu rankemmalta ku portaiden kävely jalkapäivän jälkee. Miks jatkaa eteepäin? Miks jatkaa eteepäin ku kaikki mitä me ikinä tullaan tekemään menee kuitenkin hukkaan, koska maailma on paha ja pimeä ja kamala ja toivoton ja mistään tai kestään ei ikinä voi tulla mitään. Miks?
Joskus kipu yltyy sietämättömäks. On turhauttavaa, ku siitä ei tunnu tulevan loppua, ku tuntuu, et yhden paikatun haavan tilalle repee aina kolme uutta.
Katoin äsken videon söpöstä vanhuspariskunnasta viskomassaa toisiaan pilleillä. Mun paras kaveri kyseli sydämin mitä mulle kuuluu. Kissaki tuli vieree, pökkäs päällä olkapäähän ja käperty syliin. Kuuntelin kivan biisin mun lempibändiltä. Ja hetken, kaikki tuntu olevan okei.
Koska kukaan meistä ei vaan yksinkertasesti selviä yksin, on tärkeetä löytää joku tai jotain, mistä pitää kiinni. Mihin köyttää ittes ku aallokko riehaantuu liian lujaks. Jotain, joka vetää sut ylös pohjalta. Pimeintä on kuulemma aina ennen aamunkoittoa. Mun mielestä pimeintä on sillon, ku kaikki toivo on menetetty, ku usko tulevaan ja siihen aamunkoittoon on kadonnu. Me tiedetään, et uus aamu nousee aina, mut me ei voida tietää, onks kaikki auringon noustessa kunnossa.
Elämässä tulee hetkiä, jollon jokasen pitäis kattoo ympärilleen ja uudelleenarvioida kaikki. Onko sulla ystävä, joka lohduttaa ja pitää pystyssä kun itku vie voimat seisoa? Onko sulla rakastettu, jolla on tähtiä sen silmissä ja universumeja pään sisässä? Kun pimeys on pimeimmillään, me tarvitaan viereen joku, joka sulkee käsiensä sisään ja rakentaa suojamuurin sun ja maailman välille. Maailma ei oo paha, ihmiset on. Toivoisin, et valitsisit oman maailmas ihmiset oikein.
Mä en suostu luovuttamaan. Romahtamaan, kylläkin. Aika-ajoin. Sen saa eittämättä aikaan ihmiset. Oli ne ihmiset tässä tai vaikka maailman toisella puolella, kipu ei tunne universaaleja rajoja eikä toden totta kunnioita niitä.
Hetken tuntuu, että pahuus voittaa. Ettei olis enää voimia taistella. Tragedioissa piilee kuitenki kaiken kauhun seassa pieni kipinä. Pieni kipinä, joka oikeiden ihmisten käsissä muuttuu taivaankantta nuolevaks rovioks. Joksikin, mikä ei sammu vihalla tai leviä pahuudella. Tää lieskameri on toivo. Oli tuska sitte kansainvälistä, kansallista tai kahen ihmisen välistä, se tuo esiin usein unohdettuja piirteitä; taistelutahtoa, uskoa, periksantamuutta ja ennen kaikkea toivoa. Voimaa seisoa yhdessä käsi kädessä pimeintä yötä vasten. Voimaa seisoa pystyssä ku maa värähtelee alla ja pilvet putoaa niskaan. Ihmisyys on kaunista, ihmisyys on voittamatonta. Mitä ikinä tapahtuukaan, niin kauan ku sä, minä ja noi uskotaan yhteisöllisyyteen, myötätuntoon ja anteeksantoon, me ollaan voittamattomia. Rikkoutumattomia. Vahvoja. Etsi käsi, josta voi pitää kiinni. Koska kun aurinko joku päivä katoaa, sua ei pelota. Sillä vieressä on joku, joka kantaa valoa sielussaan, tähtiä taskussaan ja lohtua hymyssään.