sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Run away and don't ever look back

Kai jokaselle tulee hetkiä, jollon tuntuu et pakeneminen ois kaikkein helpointa. Sais jättää kaiken taakse. Sais alottaa alusta. Ennen kaikkee, sais unohtaa.

Kuinka moni sit oikeesti pakenee kokonaan? Enpä usko et kovinkaan moni. Suurin osa pakenee omiin ajatuksiinsa, uskoon paremmast tulevaisuudest ja siihen et ehkä aurinko jaksaa viel paistaa.
Mitä ihmiset ylipäätänsä pakenee? Omaa elämäänsä, ahdistustansa ja sitä et ei vaan yksinkertasest kestä sitä tiettyä paikaa johon sut on kahlittu. Mä tiiän et mä en kestä tätä pikkukaupunkii enää kauaa. Usko siit, et onnen ollessa myötänen pääsen tääl jenkkeihi asti auttaa mua. Mä voin paeta niihin haaveisiin, et enää kaks vuotta ja sitte mä pääsen pois täältä. Unelmat kantaa, eiks nii?
Tuntuu et kaikki on niin sekasin. Miks elämän täytyy mennä aina vaikeimman kautta? Miksei nää kysymykset lopu ikinä? Kukaa osaa vastata niihi? Kuka saa kaiken muuttumaan paremmaks?
Mihin oma pakomatka päättyy? Huoh. Ehkä joskus näihin kaikkii löytyy vastaus. Ehkä ihmiset tarvii muutosta. Kaavoihin kangistuminen kauhistuttaa. Ainaki mua. Tai siis, mä en ainakaan pystyis elämään elämää, jossa jokanen käänne on ennalta-arvattava ja yllätyksetön. Päähän siinä räjähtää. Ihminen tarvii sen oman pakopaikan, jonne käpertyä ku tuntuu et maailma kaatuu niskaan.
Anteeks, mä lupaan ettei täst tuu mitään angstiblogii. Joskus tuntuu vaa et on pakko päästä pois.


 
 

 
 
Turhauttaa.
 
 
 


2 kommenttia:

  1. Moi söpis me ollaan samalla aaltopituudella !! :-) älä huoli, ei enää kauaa niin päästään täältä pois. Terkuin masi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ultsukka on täysin samaa mieltä! paitsi ettei toi mun pääseminen oo mitenkää varmal pohjal... angst

      Poista

Laita rohkeest kommenttia tulemaa, emmiä pure :-)