sunnuntai 28. lokakuuta 2012

You never really can fix a heart

                                 "I just ran out of band aids, I don't even know where to start,
                              'cause you can bandage the damage, you never really can fix a heart."

Voikuu elämä vois olla aina yhtä onnellist ja ilosta ku niissä ruususimmissa kuvitelmissa, mitä meil kaikil varmast jossaa vaihees on. Mut ei se oo. Ja sekii pitää oppii hyväksymää.

Emmä tiiä, kai mä voisin keskittyy elämän jokasee osa-alueesee jolla on joku mahollisuus mennä pielee, mut aattelin et mul on eniten sanottavaa just sydänsuruist. Taino, sanottavaa ja sanottavaa.

Ei kai kukaan haluu särkee sydäntää tai tulla muutenkaa onnettomaks, mut sitä on aika pirun vaikee välttää. Mut ehkä nekii kasvattaa ihmistä. Mul ois niin hirveest ajatuksia joita e kuitenkaa nyt saa sanoiks asti. Huoh, yritetääs silti.

Ehkä se suru kumpuaa siitä et joudut syystä tai toisesta eroamaa rakkaastas, tai siitä, et saat kylmää kyytiä enneku mitää kerkee ees kehittymää. Mul on valitettavast enemmän kokemusta tosta jälkimmäisestä. Ja sen takii en tykkää jutella mun ihastuksista yms sellasita yhtää kenellekkää, koska mulle on käyny liian monta kertaa niin, et joko mun kaveri on menny juoruumaa sen tiedon heti ensitöiksee tai sit se ihastuksen kohde on ihan itte nauranu ja aukonu mulle. Ei sillä, ettei mul ois ystäviä joihin mä voisin luottaa. Päinvastoin, mul on paljo ihmisiä jolle mä voisin kertoo ton kaiken mut en vaa saa sitä aikaseks koska mul on viel tuoreessa muistissa se kaikki vanha.  Yääää nyt se saatte must ihan säälittävän kuvan. Mut siihen positiiviseen tulevaan vaa väsyy uskomasta ku asiat menee riittävän monta kertaa perseellee. Ei sen kuuluis mennä sillee et pieni harmiton ihastus muuttuu jäätävks murheenkryyniks koska kaiken ajattelee negatiivisesti.

Sydänsurui on tottakai vaikee korjata ja viehän se aikaa. Ei kaiken elämäs tarvikkaa olla helppoo. Mut mun mielestä ihmiset ei tajuu kuika haavottuvaiseks tälläset asiat ihmisen tekee. Sydänsurut tai mitkää siihe liittyvät ei oo koskaa asia jolle voi nauraa tai johon voi suhtautua kepeesti.

Ajan myötä toi kaikki helpottaa mut ei se minnee katoa. Se on siellä vielä. Ei yhtä näkyväst ja esillä ku ennen, mut siellä se on. Ei se unohu. Ja sitä saattaa olla hirveen vaikee ruveta kaivelemaa uuestaa jos siihen jonkin näköstä tarveta tulee. Ei kukaan haluu muistella omaa kipeetä menneisyyttään. Sen kans opitaan elämään, siitä opitaan selvitymään. Ja kaikest huolimatta opetellaan nauramaan uuestaa.

 
 
 

 
 
 
 










sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Doesn't mean I'm lonely when I'm alone

                                 "The sound of loneliness makes me happier"

Mä en jaksa ymmärtää tät koko parkuu siitä miten ihminen ei selvii yksin ja miten koko aika pitää tapahtuu jotain. Kuka muka jaksaa koko ajan olla muiden seurassa ja hiljentyä vaan toisen ihmisen puheenvuoron ajaks?

Millon viimeks oot läsäilly sohvalle tai sängylle miettimään sun omaa elämää?
Kuinka monta kertaa viimesten viikkojen tai kuukausien aikana oot oikeesti hiljentyny kuuntelemaan niitä ihmisestä riippumattomia ääniä? Kuinka monta kertaa oot aatellu asioita ittes kannalta ja toivottanu kaikki vittuilijat hornan kuusee? Mun mielestä jokanen ihminen tekee tätä liian harvoin.

Miks ihmiset pelkää yksinoloa? Ehkä sulla on aina sit ollu se joku siinä vierellä, etkä enää osaa olla ilman. Tai miten ois yksinkertasuudessaan "pimeen pelko"? Pelkäät tulevaa etkä uskalla päästää irti niistä jotka sua pitelee koska pelkäät yksinoloa. I say fuck them. Jokanen tarvii omaa aikaa aatella. Ihan olla vaan. Ei kukaan jaksa olla liikkeessä kaksneljäseittemän. Se väsyttää. Ei mikään ihmekkää. Miks kenenkää pitäis olla valmiina lentoon jokasen sekunnin ajan sun elämässä?

Osaa päästää irti, osaa antaa olla. Päivä se on huomennaki, tää on tässä ja nyt.

 
 

maanantai 1. lokakuuta 2012

Being the weird yourself is the prettiest person you'll ever be

"You give what you give 'cause they make you. Trapped inside a place that won't take you. And they want you to be what they make you, it's already over and done when you're young."

Eka sanotaa et oo oma ittes, sitte sut tuomitaa. Kehotetaan olemaan omanlaisensa, mut sitteku joku rohkaistuu niin tekemään, niin sitä halveksitaan ja syrjitään. Where's the sense in that?

Nyky-yhteiskunta on kova. Varsinki nuorille naisille. Sun oletetaan muokkautuvan automaattisesti siihen epätodelliseen ja leikeltyyn barbie-malliin. Jos et sovellu siihen oot ruma ja yhteiskunnan hylkiö. Mut eihän nää vaatimukset tosiaa ulkonäköö lopu, nehä tunkee jo sun oman persoonalliseen tilaan!:-) Taas sun oletetaan muokkautuvan tiettyyn malliin, nauravan tietyille jutuille, kuuntelevan tiettyjä bändejä jne. Ihan oikeesti, c'moon people.

Nää eroavaisuudet heijastuu näkyvimmin koulussa. Ne on ne "normaalit" suositut tyypit jotka hallitsee. Vai ootko koskaan ennen nähny siellä väkijoukon keskellä kaikkien ihailemana larppausviittaan ja haltijakorviin pukeutunutta tyyppiä? En usko.

Voin myöntää ihan suoraan että yleensä mä halveksin niitä "suosittuja". Suurin osa kuvittelee voivansa sanoa ja tehdä mitä vaan eikä aattele mitä se tekee toiselle ihmiselle.
Ne ei tunnu ymmärtävän että yks ilkee kommentti voi tuhota toisen elämän.
Onhan poikkeuksiakin, ei ruveta yleistämään.

Erilaiset ihmiset vaan rikastuttaa tätä maailmaa. Musta on ihana kulkee ulkona ja huomata ettei kaikki näytäkkään toistensa kopioilta. Ei sun tarvi olla sen mukanen ku ne oottaa sun olevan. Riko rajoja ja huomaat et ennepitkää muut seuraa sun perässä. Ehkä joku kusipää tulee sulle sitää aukomaa. Who cares. Oo isompi ihminen ja jätä ne taakses. Hitsinpimpulat, nyt tää menee taas saarnaamiseks. Tsiisus.

Mitä mä tässä nyt erittäin epäonnisesti yritän vääntää, on siis, että sä riität just tollasena. Don't let 'em change you.

 

 
 
 
Äähh, miten tuntuu et täst ei tuu mitää.