sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Let 'em talk the talk, let's prove what we've got

"Isn't a little bit twisted, how these days losing yourself is almost easier than losing - for example- your keys. Oh, oops there they went down the toilet. How about your Soul? Isn't it something worth of guarding? Oh, I forgot. That little thing inside you, going by the name Soul, has been destroyed. Due to those comments They made, due to the thoughts in your head, due to the scars in your thighs and your wrists. The Soul no longer exist. That Spirit of yours has faided like the sun fades after it's lost it's battle with the moon"





 Jokanen meistä väsyy välillä. Uupumus on vituttava olotila mut se menee ohi. Suurimmalla osalla. Keitä on ne loput, jotka kantaa maailmaa harteillaa, jotka haluu pelastaa koko maailman muttei itteää? Jos sun päähän pamahtaa stereotypinen kuva mustahiuksisesta, totisesta, kädet arvilla olevasta henkilöstä, oot niin mettässä ku olla ja voi. Koska nää henkilöt kantaa kaiken niiden harteilla, ne kantaa myös naamiota ja viittaa. Naamio peittää sun kyyneleet ja avunhuudot keskellä ihmisjoukkoo, viitta peittää arvet ja sen henkisen selkärepun joka on täytetty itseinhon tiiliskivillä.

Camouflage is a way of life now. Koska kukaan ei ymmärrä, koska kukaan ei välitä, koska kukaan ei haluu auttaa, nää arvet on peitettävä heikkouden merkkeinä.

Sä et voi ikinä tietää millon sun eessä istuu täysin elämäänsä tyytyväinen henkilö ja millon täysin palasina oleva. Vaikka sun mieli olis kuinka romahtamassa ja liekeissä, se ei näy ulospäin.
Joskus ne rikkinäisimmät ihmiset todella on ulospäin niitä kaikkein ilosimpia, ja sillon on hirveen vaikee valita sanansa niin, et ei vahingossakaan loukkaa toista. Harmiton vitsi voi triggedoida toisen ihan äärirajoille. Nykyää kuulee paljon läppää tyylii "tapa ittes", joskus ei nii läpälläkää heitettyä. Yksittäinen tällänen kommentti ei koskaa aja tervettä ihmistä reunan yli, mut jolleen se voi olla viiminen niitti. Haluutko oikeesti bussissa näkemäs "kurjan tytönrääpäleen" hengen kontolles jos se oikeesti ottaaki vaaria sun neuvoista? Entä sen hiljasen pojan luokan nurkassa? Sä et koskaan, et koskaan, heitä "läppää" itsemurhasta tai viiltelystä, koska et voi ikinä tietää millanen vaikutus sun sanoillas on. Ootko koskaan miettiny, et se henkilö jota ilkut luokan kuullen lintsariks on voinu maata koko päivän itkien lattialla koska sillä on niin paha olo? Ootko koskaan miettiny, et se henkilö jonka arpia haukut, on voinu käydä läpi pienen elämänsä aikana enemmän ku sä tulisit ikinä kestämään?
Ei suurin osa meistä aattele tällästä, koska se ei oo omakohtasta. Silti se, ettet oo koskaan taivutellu kaverias laskemaan terää alas, se, ettet oo koskaan tuntenu sitä tunnetta ku kaikki romahtaa, se ei anna oikeutta olemaan ymmärtämättä.

Ku asiat paranee omalla kohalla, alkaa huomata kuinka sairaita ne omat ajatukset on ollu, kuinka moni asia täs ympäristössä on viel pielessä.
Pienet kilttiyden eleet voi oikeesti pelastaa jonkun päivän, ehkä jonku hengen. Mieti sitä.

Ihmiset on hyviä valehtelemaan. Hyviä valehtelemaan et kaikki on ok. Et matikankoe meni hyvin. Ne on myös hyviä saamaan jonku uskomaan et se on arvoton. Ohi juoksevalle lenkkeilijälle on helppo huutaa "läski" et sais kaverit nauramaa, mut ootko miettiny et se kyseinen lenkkeilijä tänä päivänä näännyttää itteää ja itkee ittensä unee?
Miljoonat ihmiset ympäri maailmaa kertoo näitä valheita ja ajaa toisensa epätoivon partaalle. Pian toi epätoivon kuilu täyttyy ja romahtaa alas. Vieden kauniin sielun toinen toisensa perään alas kadotuksee. Sielun, joka oli kauniimpi ku perhosen lento, kauniimpi ku maan tuoksu sateen jälkeen, kauniimpi ku syvänsininen meri myrskyn jälkee.
Mua raivostuttaa tää niin uskomattoman paljon. Maailmassa on liikaa kauneutta tuhottavaks. Mua raivostuttaa kuinka mun toinen toistaa kauniimmat ystävät vihaa itteää, koska joku ajattelmaton kusipää on kaks vuotta sitten huutanu jotaan mukahauskaa. Koska totuus on, et jokasessa ihmisessä täällä maapallolla on kauneutta ja oma tehtävänsä. Kukaa ei oo hyödytön, kukaa ei oo toivoton.

Vaikka olo aika ajoin tuntuis toivottomalta, kaikki voi oikeesti muuttua paremmaks. Koska jossaan täällä maailmassa on ihminen jolle tuut olemaan Kaikki. Jossaa täällä maailmassa on lähde, joka oottaa et peset kaiken sun tuskan ja taakan siinä pois. Älä häpee arpias, koska ne kertoo sun elämäntarinan. "Arvet, fyysisest tai henkiset, eivät ole koskaan rumia tai hävettäviä, sillä ne muistuttavat meitä siitä että sekään kipu ei tappanut". Voi, kuinka paljo haluisin pyyhkii jokasen ihmisen kyyneleet pois, riisuu sen taakan mitä ne on kantanu liian kauan. Jonaan päivänä toivon et ihmiselle olis itsestään selvää se, että  se yksilönä on arvokas. Että kukaan ei oo tilan hukkaa tässä maailmassa.

Ei kukaan meistä oo täydellinen, mut jokanen on omalla ainutlaatusella tavalla virheetön. Jokasessa on taistelutahtoa jonka se tuhkasta ja liekeistä kohoaminen vaatii. Ehkä sun viimesetki voimat menee nyrkkien kiinni puristamiseen, mut jossaan vaiheessa huomaat seisovas rystyset valkosina ja aiempaa vahvempana. Anna sen tuulen puhaltaa kaikki sun kyyneleet ja pahat ajatukset pois. Kauneus on niin paljo enemmän ku ulkoista pintaa. Onnellisuus on niin paljo enemmän ku seurapiirisäihkettä ja materiaa. Polje sitä jalkaa maahan, iske nyrkillä seinää jos siltä tuntuu. Koska jossaan vaiheessa sä tuut huomaamaan et oot polkenu ne muurit sun ympäriltä alas.



sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Ugly?


Katotaa hetki vaa tätä kuvaa. Mitä tunteita se herättää sussa?
Miitä ajatuksia se herättää sussa? Osa teistä pudistaa päätään
ihmeissään, osalle tää on jokapäivästä todellisuutta.

Hyvän itsetunnon vois luokitella harvinaiseks herkuks näin nuoren ja kauneusihanteiden paineitten alla olevan nuoren naisen näkökulmasta. Täst ei oo tulossa mitää preppauspostausta, mut ei toisaalta mitenkään masentunuttakaa.

Jokasella on hetkiä, jollon peilikuva naurattaa vähemmän ku kop-kop-vitsit, mut onneks useimmiten se on ohimenevää. Mitä tapahtuu ku riittämättömyyden ja "rumuuden" tunteesta tulee ylivoimanen ja koko elämää hallitseva?

Let me tell you.

Jollaa tasolla sitä voi kuvailla hukkumisen tunteeks. Et saa henkee, et nää mitää ja joku valtava ylimaallinen paine tuntuu murskaavan sut.
Jokanen aamu ensimmäinen vilkasu peiliin tuntuu kivuliaammalta ku puukon isku. Ajan mittaa siihen turtuu, ja mieli muuttuu turraks. Oman ittes sijasta peilistä kattoo takasin joku sumeilla silmillä  ja tyhjällä katseella. Voit hieroo naamaas kaiken maailman meiki,t mut se ei muuta sitä riittämättömyyden ja häpeän vellovaa tunnetta sisällä.
Se on puhasta tunnetta fyysisestä riittämättömyydestä. Ihminen ei oo koska vapaa jos sen mieli on kahlittu.
Koska se tunne, ku painat katsees maahan ohittaessa tiettyjä ihmisiä, on musertava. Sun mielessä on se kirkuva ääni joka yrittää estää sua kattomasta muualle, vetämästä huppua tiukemmin päähän, kiristämästä niitä henkisiä kahleita jotka oot ittelles lukinnu. Itseinho on näistä tekijöistä se vahvin. Itseinho on vahva sana, vahva tunne. Niin vahva, ettei yksittäinen kehu tai vakuuttelu aja sitä pois. Syvä häpeä omaa itteään kohtaa on tukahduttava ja kaiken valtaava. Itkusuudesta tulee pysyvä ystävä.

Miks me tunnetaan näin? Honey that's simple, society.

Vaikka käytän sanaa yhteiskunta laittoman määrän näissä postauksissa, sitä ei voi koskaan korostaa liikaa.
Ku niin monella tytöllä on huono olla nykyään, eiks joku johtava elin muotimaailmassa tai meikkialalla vois herätä siihen, kuinka sairaasen suuntaan me päivä päivältä ajaudutaan? Kuinka monta itsemurhaa, itsemurhayritystä, romutettua sielua, me tarvitaan enneku joku tekee muutoksen?


 Näistä kielteisistä ajatuksista on hyvin mahollista päästä eroon. Mut sen ei pitäis olla meijän tehtävä. Ei oo oikein et sosiaalinen media tyrkyttää naurettavia kauneusihanteita jatkuvala syötöllä, ja nimittää sitte heikoiks niitä, jotka niitä ihanteita yrittää saavuttaa ja noudattaa.
 Ihminen on luonnostaan mukautuva. Täs on puhtaasti kysymys siitä, kieltäytyykö kuuntelemasta sitä paskaa jota joka puolelta sataa niskaan. Ku sä kerran heräät siihen, kuinka sairaita käsityksiä ja odotuksia yhteiskunnalla on, niitä vastaan on helppo taistella. Kieltäydy tavottelemasta sitä nollakoon vartaloa, kieltäydy uskomasta et olisit arvoton, ruma, mitä ikinä sulle keksitään syöttääkkään, kieltäydy uskomasta siihen.
Kaunis ihminen on terve, niin keholtaan ja mieleltään.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Judging, eh?

They judged you before you even had a chance to present yourself
You had no chance to prove them wrong
You had no chance to defend yourself
they judged you because they think it's the right thing to do
they judged you because you were you

Ihmiset tuomitsee toisensa aika herkäst nykyää. Mikä on sinänsä ihme, sillä kokoaika vaahdotaan siitä kuinka edistyny nykyajan yhteiskunta muka on.  Yhtäkkiä ne yhteiset sovitut normit ei enää pädekkään, ja muilla on "lupa" tuomita sut pienen pienten seikkojen, tekojen tai luonteenpiirteiden pohjalta.

Ihminen arvostelee luonnostaan toisia, se kuuluu yksinkertasest meijän luontoon. Arvostelemalla sä päätät onkse ihminen luottamuksen arvonen vai kannattaaks siihen ees tutustuu.
Negatiivisesta arvostelusta ja tuomitsemisesta on kuiteski kasvanu laaja massailmiö joka leviää ja kehottaa äärimmäisee lyhytnäkösyytee.

Mikä oikeestaa ees antaa meille oikeuden tuomita ihmiset jonku mitättömän pikkuseikan, kuten musiikkimaun tai pukeutumistyylin perusteella? Ei mikään. Silti me tehään tätä, mikä ei sinänsä oo ihme koska ihminen on heikkoluontonen olento. Silti monen henkilön tarttis oikeesti herätä välillä miettimään millasia sammakoita sieltä suusta tulee päästettyä. Yhen ihmisen määrittäminen pienen mitättömän sun elämää koskemattoman seikan perusteella on puhtaasti ajattelematonta. Silti inhimillistä. Mut tuomitaan tän blogin perusteella huumorintajuttomaks hiekkapilluks. Mut tuomitaa mun lempiyhtyeen takia aivottomaks ja kiljuvaks teinitytöks. It is what it is, osalla ihmisiä menee aikaa päästä selville siitä, mitkä seikat muissa todella vaikuttaa niitten omaan elämään, osa ei pääse tästä koskaa selville. 

Loppujen lopuks omaki elämä helpottuu hirveesti ku tajuaa lopettaa toisten arvostelemisen. Miks antaisit tuntemattoman ja mahollisest ihan mukavanki ihmisen aiheuttaa sulle "lievää" kiehuntaa korvien välissä? Let it live, let it go. Ota elämä rennost, ota vastaa kaikki se hyvä mikä paljastuu sen negatiivisen energian väistyttyä. Hymyile tuntemattomille, halaa kaveria, kerro rakkailles kuinka tärkeitä ne on sulle. Sillä kaiken tän jälkeen, ne oikeest ystävät on niitä, jotka pysyy sun rinnalla vaikka koko muu maailma tuomitsisis sut.






perjantai 2. elokuuta 2013

.

                                         Koska paperi on puhasta ja täydellistä
                                                         miks pilata se?

Ehkä ihminen on ku puhas paperi. Täydellinen ja kaikelle avoin. Miks siis mennä suttaamaan ja rypistämää se? Koska meillä ei oo vaihtoehtoja.

 En oikeestaa ees tiiä mistä kirjotan.

Miks hemmetissä höpisen jostaa paperista ku mun ajatukset liittyy suurinpiirtein kaikkeen muuhun
 ku paperiin .

Elämässä tulee vastaan ihmisiä joihin luulee "rakastuvansa", "ihastuvansa", "kiintyvänsä" ja sitä rataa. Suurinosa näistä ihmisistä on onneks ohimeneviä vaiheita. Valitettavast ohimenevät vaiheet on yleensä niitä jotka aiheuttaa suurinta kipua.

Viimeaikoina oon opetellu päästämään sellasista ihmisistä irti jotka ei oo hyväks mulle, jotka satuttaa mua tai joita en muuten vaa tartte mun elämään. Peruskoulun loppu oli yks etappi joka autto ihan hirveesti, nyt lukion alkaessa on aika alkaa päästää elämään uusia ihmisiä joista ainaki osa tulee toivottavast jäädäkseen.



Ei luoja tää on sekavaa.

Vaikeetahan tässä on kans se, ettet sä voi itte valita kehen kiinnyt.

Välillä mua vituttaa tosi paljo et alotin tän blogin omalla nimelläni, enkä anonyymina. Tän blogin kasvona oleminen tekee tosi vaikeeks sen, että voisin oikeesti miettiä omaa elämääni ilman et liitän ihmiset mun elämästä näihin postauksii. Ois multa kovin itsekäs teko vaa kertoo ja repostella kaikki tänne kommenttien ja lukijoiden toivossa. Ei tää homma toimi niin.

Back to the bussiness.

Tolla paperijutulla ajan takaa sitä, et vaikka elämässä sua kuinka sutattais, viskottais tai rypisteltäis, sä synnyt sen myötä. Jokasessa valkosessa paperissa on potentiaalia muuttua häikäseväks taideteokseks. Se on sun elämänasenteesast kiinni ootko mieluummin Mona Lisa vai katuojassa lepäävä räkänenäliina.

//

Lueskelin vähä aikaa sitte vanhoja lehtiä mitkä löysin mun huoneen kätköistä. Yks kolumni oli lopetettu tosi upeesti: "Miksi jahtaisin ketään, joka ei selvästi halua jahdata minua?"
Totta helvetissä.  Tää yks pienenpieni lause sai mut tajuamaan just kuinka turhaa on velloa itsesäälissä jonku ihmisen takia joka ei koskaan tuu olemaan osa sun elämää. On täysin turhaa haaskata aikaa ja energiaa johonku täysin epäsopivaan ihmiseen, ku voisit nauttia elämästä.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Losing my mind to weightloss

                   Thigh gap and flat stomach is the biggest load of bullshit the human race has 
                                                           ever come up with.

Nykyään ei voi välttyä painostavuudelta tai omilta toiveiltaan saada "täydellinen kroppa". Täydellinen on positiivinen sana, joka tässä tapauksessa muutetaan negatiiviseks antamalla sille merkitys anorektisen ja epäterveen elämän ihannointina.

Missä vaiheessa sitä muututaan nuoresta, naiivista ja turmeltumattomasta persoonasta joksku, joka vahtaa jokasen annoksen kalorimäärän ja joka heiluttelee istuessaanki jalkojaan kuluttaakseen energiaa? Yhteiskunta saa sen aikaan. Yhteiskunta, joka viestittää etenki naisille ettet voi olla kaunis ilman kiinteetä vartaloa ja mahollisimman pientä rasvaprosenttia.

Suurin osa meistä kokee jossain vaiheessa tyytymättömyyttä omaan kehoonsa. Toiset osaa pitää sen työstämisen terveellä tasolla, toiset taas ei. Ku epäterve ja pakonomanen laihtutus ja itseinho ottaa vallan, se on kierre joka on helvetin vaikee murtaa.

Vaikka nykystä kauneusihannetta kritisoitaskii kovalla kädellä, se ei saa syvälle juurtunutta ajatusta "täydellisuudestä" katoamaan. Tai jos se saiski, isolla todennäkösyydellä seuraava vastaantuleva peili muuttaa kaiken ennalleen. Musta ihminen on kauneimmillaan ku se on terve ja onnellinen. Silti huomaan sortuvani kerta toisensa jälkeen itteni näännyttämisee ja lenkkeilyyn jonka tarkotuksena on saada peilikuvasta siedettävämpi. Voisin samantien vaihtaa nimeni Tekopyhään.

Niille, jotka ei oo koskaan ollu tyytymättömiä itteensä, niille jotka on säästyny isommilta vartalokomplekseilta, niille joille tää on vieras aihe. Ku jokapäivä jossain muodossa kuulee ja näkee miltä "kauniin naisen" pitää näyttää, siihen alkaa helposti uskoo. Sitä huomaa viettävänsä peilin edessä entistä enemmän aikaa, spotaten kohtia joihin ei oo tyytyväinen. Syöminen muuttuu vaikeemmaks, koska jokanen suupala tuntuu uuelta rasvapalalta joka tulee imeytymään sun jo valmiiks karseeseen kroppaan. Liikunnasta tulee keino jonka antaa sulle oikeuden syödä, ees vähän. Liikunnan avulla toivoo saavansa sen mallinmitoissa olevan vartalon joka sulla pitää olla täyttääksen "kauniin" kriteerit. Jokanen kokee syömishäriönsä omakohtasella tavalla.

Etin kuvia tähän postaukseen hakusanalla "healthy". Sain tulokseks kasan kuvia luurangonlaihoista tytöistä treenivaatteet päällä ja tekstejä tyyliin "I'm willing to work for it".


Kauneutta on monenlaista. Jokanen ihminen on kaunis omalla ainutlaatusella tavallaan, tavalla, joka jokasen tulis huomata ja jota jokasen tulis ylistää. Siihen saattaa tarvita aikaa. Siihen saattaa tarvita hikeä, kyyneliä ja tuskaa. Siihen saattaa tarvita apua. Koska todellisuus on, jos et sä tajua omaa upeuttas kaikessa komeudessas, sairaalloinen laihutus ei tuu tuomaan sitä sulle. Se ajatus riittämättömyydestä tulee säilymään. "Vielä kolme kiloa, vielä kaks kiloa..Sitten mä lopetan"
Haistata paska kaikkien muiden odotuksille susta ja oo rohkeesti sitä mitä oot syntyny olemaa. Hyvä itsetunto lähtee ennen kaikkea omasta hyvästä olosta ja omista ajatukista pään sisässä. Keskity seuraavan kerran peilin eessä ominaisuuksiin jossa rakastat ittessäs, koska niitäki on. Oli se sitte hupsun muotonen luomi, hiukset, silmät, varpaat, ihan mitä vaa. Anna ittelles oikeus hyväksyä ittes sellasena ku oot.






tiistai 4. kesäkuuta 2013

Because

                    Koska elämä on välillä sekavaa. Koska elämä ei aina käy järkeen.

Shit, nyt on sekava olo. Kaikki tietää sen tunteen ku asiat vaa pyörii mielessä ja tunteet heittelee laidasta laitaa. Ehkä joku ihminen saa sen aikaa tai sitte ei. Koska tunteitaan ei voi hallita. Koska mieltään ei voi hallita. Ihmistä ei oo luotu hallitsemaan kaikkea. Ei läheskään. Miten saaha omat ajatukset kurii ja ajatella järkeväst?

Koska toisten tunteita ei voi hallita. Sä et saa ihmisiä päästään suustaan asioita jota sä haluut kuulla, sä et saa niitä tekemään asioita jota sä tahdot niitten tekevän. Sillonku suru, hämmenys ja ilo valtaa mielen ja pitää siellä jonkimoista diskoa, kannattaisko vaa antaa olla ja keskittyä johonki muuhu, vai mietii kunnes pää räjähtää? Vaihteeks mulla ei oo taskaan hajuu mitä selitän, koska kaikki on sekasin :-)

Elämä on arvaamatonta ja sitä rataa. Blaa blaa blaa. Kukaa ei koskaan kerro miten vältytään pettymyksiltä ja vihanpuuskilta. Ihanniku tää kaikki pitäis vaa niellä ja hyväksyä. Koska sitä me synnyttiin tekemään. Satunnainen hämmenys menee onneks ohi. Pysyvää sellasta en oo vielä onneks joutunu kohtaamaan. Ihmisiä tulee ja menee. Välillä olis kiva, että joku kertois mitä pitäis tehä, ajatella, mitä muut susta ajattelee. Mut koska se ei mee niin.

tiistai 7. toukokuuta 2013

A little girl grew up too fast

Joskus se inspiraatio tulee äikän tunnista, joskus biisistä, joskus inhottavan raa'asta elokuvasta. Täs postaukses se tulee oikeestaan kaikista kolmesta.

Sankaruus. Merkkaaks toi sana enää mitään muuta ku Disney-leffojen prinssejä valkosten ratsujen selässä? Soturi.

Välillä sitä herää ajattelemaan. Välillä sitä herää ajattelemaan eikä saa sanaakaan kirjotetuks.
Välillä sitä tuntuu et universumilla on oikeesti jotaa sua vastaan.

Sankaruus mielletään liian helpost pelkäks "suurien" tekojen tekemiseks. Ei sillä et vähekyisin yhtään ketään. Mut jos jokanen on oman elämänsä sankari, miten sen aseman voi saavuttaa ilman et pelastat kolmetoista kiljuvaa lutumussukka vaavia palavasta talosta? Mieltäisin sen enemmän mielentilaks.
Sankarillinen ihminen osaa kantaa ittensä ja tietää kuka on. Sankariks ei tulla ilman haavoja ja osumia. Ihminen taistelee. Ihminen on soturi. Luonnostaan? Ehkä.

Miksei jokaselle ihmiselle vaan jaeta haarniskaa? Ihan totta. Haarniskaa, mikä suojais kaikelta siltä paskalta mikä välillä iskeytyy kohti ku nato-ohjus. Tai, ei sittenkää. Ihminen rakentuu arvistaan ja sotavoitoistaan. Henkinen haarniska senku kasvaa ja kasvaa. Soturi puollustaa viimeseen asti sitä mihin uskoo. Ihminen pyrkii samaan, toiset paremmilla tuloksilla ku toiset.

Mun ajatukset kieppuu päässä vaikka toisaalta tuijotan eteenpäin tyhjin mielin. Anteeks siis tästäkin sekavuudesta.


Jossaa vaiheessa soturin haarniska kuluu loppuun, ja sillon iskee kaikki se, mikä on ennen onnistuttu jättämään ulkopuolelle. Tapahtuu absoluuttinen romahus. Soturin siitä ihmisestä tekee kyky taistella vastaan. Loppujen lopuks ihminen on kai ohjelmoitu selviämää ja nousemaan mistä vaan. Vaikka haavoilla ja arvilla. Ihmisen kyky selvitä yltiömäisistä vastoinkäymisistä on uskomaton.

Sillon soturista tulee sankari.
Tuhkasta syöksien tulta. Haavat umpeutuu.

"Arvet, fyysiset tai henkiset, eivät ole koskaan rumia tai hävettäviä,
ne vain muistuttavat meitä siitä ettei sekään kipu tappanut"


Ihminen korjaantuu. Hitaasti mutta varmasti. Korvat umpeutuu ja iho paksunee. Opitaan tuntemaan oma ittensä ja loppujen lopuks toivottavast rakastamaanki sitä. Koska kenen vuoks soturi taistelee jos ei ittensä?






                                       Harvoin tulee vastaa yhtä todellista ja kaunista laulua ku tää.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Who am I?

En oo ihan varma mistä täskii postaukses on kyse. Haluun vaa päästää tän ulos.

Oon aiemmin sanonu ihan suoraa olevani feministi. Ehkä välil liianki hyökkääväst. Nyt oon taas alkanu ajattelmaan sitä, et ku sanon tollee, mut laitetaan heti idealistiseen lokeroon. En haluu et ihmiset lokeroi mut. Oon vähä sekasin. Ihmiseltä on ehkä toisaalta luontevaa osata vaatia omia oikeuksiia, mitä mä oon ossannukki omasta mielestäni tehä. Mulle sanat feminismi ja feministi kuvaa tarkalleen sitä tasa-arvoo, mitä tää maailma tarttee. Se kuvaa mulle rohkeutta olla oma ittensä ja kykyä olla oikeudenmukanen. En vastaa käsitystä lyhythiuksisesta-poikatyttö-rekkalesbosta joka useimille sanasta feministi ehkä tuleeki mielee.

Täs ei oo kyse siitä, et pyörtäisin sitä mitä oon aikasemmin sanonu. Ehkä oon vaa sanonu sen vähä liian hyökkääväst. Seison edellee kaiken sen takana mitä oon sanonu, sataprosenttisesti. Mut on vaa välillä ehkä vähän väärinymmärretty.

Muutenki mediassa annetaan feministisyydestä välillä vähä hyökkäävä kuva. Että naiset yrittää olla miehiä parempia. Tai, kuten vähä aikaa Demi-lehdessä oli teksti: Onko sinulla vagina? Haluatko päättää mitä sillä tehdään? Hyvä, olet siis feministi!
Ei, ei, ei ja vielä kerran ei. Miks tasa-arvon pitäis olla kyse vaan seksuaalisuudesta ja seksistä?
Maailmassa on olemassa niitäki ihmisiä, jotka oikeesti aattelee miesten olevan parempia ku naiset, tai sitte ne ei oo ollenkaa tullu ajatelleeks koko tasa-arvo juttua. Se ei tarkota sitä, etteikö he haluis päättä siitä mitä sinne omaan haaroväliin oikeen tungetaan ja kenen luvalla.

Mua ahistaa. Onks jokanen ihminen ympäristön ja median vaikutteiden alasena? Kuinka helposti ihminen on aivopestävissä? Oon hämmentyny omasta ittestäni ja siitä mikä mun pitäis olla.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Defined by the looks

Vaikka ihmiset väittäis mitä, ulkonällä on aina väliä. Vaikka ite olisit niin sitä mieltä että vaan sisäsellä kauneudella on merkitystä, aina löytyy niit "pinnallisia" ihmisiä jotka ei usko tohon pätkän vertaa. Tietty, ulkonäön perustella ihmisestä saadaan ensivaikutelma, ja ehkä jo vähän ideaa siitä millanen tää tyyppi saattais olla. Mut ulkonäön ei pitäis määritellä ketään.

Koska nykypäivänä ulkonäköpaineet on kaikille ihan valtavat, tuntuu usein ettei koskaan riitä kelleen tai millään tavalla. Faktahan on se, et oon täs blogissa muutenki kritisoinu yhteiskunnan sairasta kauneusihannetta monen postauksen verran, joten tänää päätin yrittää tehä jotaa erilaista.

Kukaan ei haluu tulla tuomituks pelkästään sen perusteella miltä näyttää. Silti jokanen ihminen tekee pelkästään sen verholla omat päätöksensä. Ei siinä mitään väärää, jokanen tekee niin. Ei sen silti pitäis aiheuttaa sitä, et ulkonäön perusteella ei halua tutustua koko ihmiseen. Kai jokanen kokee osansa tästä.

Etten taas löpisis päivänselvää asiaa siitä miten jokaselle on annettava tilaisuus ja sitä rataa, päätin tuua tätä asiaa esille mun omien kokemuksien kautta.

Ne stalkkerit jotka tätä lukee ja mut tuntee, varmaa tietää ja muistaaki etten ollu seiskaluokalla ehkä mikään maailman kaunein näky. Vaikka vältän sanaa akne hautaan saakka se mulla kuitenki oli. "Lievä". Ehkä häpeen myöntää tätä, koska se on se puoli musta jota en haluu saattaa niin monen ihmisen tietoutee.

Yläasteelle siirtyminen ja uusien ihmisten tapaaminen tuntu ehkä kauheimmalta ikinä siihen aikaan, koska tiesin et ihmiset päättää heti mut nähtyään etteivät todellakaa halua olla tollasen rumiluksen kaveri. Onneks sain aika nopeesti ympärilleni ystäväpiirin jossa tunsin oloni turvalliseks. Turvalliseks, en kauniiks. En oo kauheen varma, mihin aikaan tulin niin itsetietoseks omasta ulkonäöstäni, mut se kuitenki tapahtu. Koska meijän koulu on niin pieni, ja harvoin siel mitää sen kummempaa tapahtuu, sain elää melko ulkonäkökommentti vapaata elämää. Silti siel oli muutamia ihmisiä jotka varmaa otti omaks vapaudekseen kommentoida sen ruman perämettästä tulevan yksilön ulkonäköä. Ja jos ne ihmiset luulee, et oon unohtanu ne kommentit ne on niin väärässä ku olla ja voi. Ja koska on muutenki vissiin sellasen bloggaajan "maineessa" joka uskaltaa avata suunsa, ei mua pelota jakaa niitä kommentteja teijänkää kanssa.

Oisko ollu seiskaluokan loppusuoraa, kevättä. Aattelin et hei, nyt ku on noin nätti ilma ni meempä ja kuvaan ittelleni uuen kuvan fb:see. Olin suht koht meikittä, mut aattelin et eipä se haittaa. Nappasin kivan kuvan ja hyvillä mielin latasin sen faceen. Koska mulla löyty niitä ihaniaki kavereita, sain siitä kuvasta kehuja. Itseluottamus nous ehkä asteen verran. Sitte siihen kuvaan ilmesty kaks kommenttia meijän koulussa olevilta kaveruksilta, pojilta. Sain kuulla olevani helvetin ruma. Voitte kuvitella et se kuva lähti äkäsempää ku nato ohjus. Otin sen aika rankast.

Kasiluokan alku. Vietettii leffailtaa kavereitten kaa. Vähä enne leffan alkuu yks niistä iltaa viettävistä pojista päättä tokasta että "Huomaa ettei Janetal oo pakkelii ku sen nenä kiiltää tänne asti" ja "Ei tarvi ees kattoo telkkarin ruutuu ku Janetan nenän kautta näkee kaiken." Jokainen siellä huoneessa varmaan kuuli sen, mut ei puuttunu tilanteeseen millään lailla. Pidättelin hiljaa itkua loppuillan.

Kasiluokan alkuu tais olla tääkin. Istuin uskonnontunnilla mun kaverin vieressä ja höpöteltii jotai. Sanoin kans jotaa mun edessä istuvalle pojalle, ja tääpä kääntyy ympäri ja tokasee "Finninaama!"
Oli niin lähellä etten purskahtanu itkuu. Ja mitä mun vieruskaveri teki? Ei mitään.

Oon päässy yli noist kommenteista, oon vahvempi nykyään. Surullisinta täs on se, et mä tuun muistamaan noi kommentit ja noi henkilöt lopun ikääni, vaikka ne tuskin edes muistaa et on koskaan noin sanonukkaan. Huomasin kans, että noi kaikki kommentoijat on ollu poikia. Whats up with that, I don't know. Toisaalt tiiän senkii et varmasti jotkuu tytöt on mun ulkonäöstä ei-niin-mairittelevaan sävyyn puhunu.

Jännä juttu on kans se, et vaikka nykyään oon miljoona kertaa itsevarmempi ja tyytyväisempi itteeni mitä oon viimesen kahen ja puolen vuoden aikana ollu, käännän silti pääni pois tms ku tietty henkilö tulee koulussa tai kadulla vastaan.

Muistan miettineeni seiskalla, että nyt kun mulla on nää finnini, mulla on jotain mitä peittää, ja mitkä peitettyäni voin olla kauniimpi. Muistan aatelleeni, et mitä tapahtuu ku oon päässy niistä eroon. Mulla ei oo enää mitään minkä peittäminen tekis musta kauniimman, olisin pelkästään ruma.
Tajuun nyt, et ehkä tavallaan piilottelinki sen ihoni takana. Koska tavallaan, ku hoidin ne pois mun piti ehkä miettiä mun identiteettiä uudestaa. Voisin ehkä olla vapaammin se kuka oon. En olis enää pelkästää se "ruma ja ällöttävä tyttö". Ehkä jollain tasolla oon kiitollineki tästä kokemuksesta. En tiiä millanen ihminen musta ois tullu jos en ois käyny kaikkee läpi. Koska tiiän ite miltä tuntuu ku ei kestä kattoa itteään peilistä tai ku tuntee ettei ikinä riitä kellekkään, voin ehkä paremmin olla tukena niille jotka näin tuntee tälläkin hetkellä.

Kaikki sanoo et tälläset kokemukset tekee vahvemmaks. Ehkä ne tavallaan tekeeki. Toisaalta en tunne tätä omalla kohallani. Jos toi kaikki tapahtuis uudestaan, inhoisin itteäni varmaan ihan samalla tavalla. Mut tän uuden itsevarmuuden myötä jonka sain, osaan jättää tollaset kommentit nykyää omaan arvoonsa. Tiiän, etten tuu koskaa olemaa mikää supermalli, mut tiiän et oon kaunis omalla tavallani. Tiiän, ettei kaikki jätkät kuolaa mun perään, mut tiiän myös, et jossaan vaiheessa joku tulee rakastamaan muaki.

maanantai 7. tammikuuta 2013

It does matter

"En oo ehkä ikinä nähny rumempaa muijaa"
"Kiusatut on itte syypäitä siihe et on kiusattuja, mitäs on sellasii"
the list goes on and on.

Haluisin vaa tietää, et mis vaihees se alko olee ok, et jossei jonku naama miellytä ni ei tarvi sanojakaa säännöstellä. Oon nyt viimeaikoin alkan kiinnittää huomioo ja olemaa kriittisempi sen suhtee mitä mun ja mun kavereitten suusta pääsee. Enhän mää oo ikinä ollukkaa sellanen et haukkuisin ketää pahasti, mut nyt oon laittan oman kieleni viel tarkemmin syynii koska kuka siitä oikeesti hyötyy jos pistän merkille et naapurin pirkko on lihonu kaksataa grammaa. No one. Mun joilleki kavereille tää tuntuu viel näin ylä-aste ja lukioaikoinakii vähän haastavampaa. Mun ymmärrryksen ulkopuolelle jää se, et suurin osa mun ikähaarukassa olevista nuorista tuntee epävarmuutta itsestää ja omasta kehostaan. Silti pitää tieten tahtoen mennä haukkumaan muitten ulkomuotoo ja luonnetta. Ei siitä hyödy kukaa joten mitä väliä sil on.

Tietty ei oo mun homma alkaa seulomaa sitä mitä muut puhuu, mut ehkä vituttavimpii vastauksii siihe, et pyydän jotkuta pitää vähä pienempää suuta ja harkitsemaa sanojaa on mm "Suomi on vapaa maa", "mulla on oikeus mielipiteeseeni" tai "mitä se sinuu kiinnostaa mitä miä puhun?" yms.
Seriosly? Ei siinä mitää, tälläset kommentit vaa kertoo aika paljo kyseisen henkilön henkisestä kehityksestä ja sen suunnasta.

Ihan oikeesti tää ihmisten töykeys menee multa yli. Mietin, miten ennen siit hyväst ystäväst tuli kovasananen ihminen joka käskee mun olemaa hiljaa koska ketää ei kiinnosta. Mietin, miten sivaltavast ne tytöt jotka oon tuntenu tarhasta asti kommentoi ja on kommentoinu mun ulkonäköö. Joko miä yritän olla joku pikkuvanha aikuista leikkivä pentu, tai sitte ihmiset ei vaa yksinkertasesti harkitse sanojaa paskan vertaa.

Hyvää koulujen alkuu kaikille !



// kuvaton postaus koska ah-aina-niin-ihana-blogger taitaa kärsiä menkoista eikä suostu niitä lataamaan.