tiistai 8. maaliskuuta 2016

Good enough

Kävin vähä aikaa sitte läpi taas tosi oudon vaiheen, missä olin lähellä luiskahtaa takas sinne epäterveesee ja pimeeseen paikkaan, missä oon aikasemmin ollu. Tää sai mut miettimään pitkäst aikaa sitä, millasta on olla tarpeeks hyvä. Tai oikeestaan sitä, millasta on olla riittämätön.
   Elin noin kymmenen vuoden ajan kuplassa, jossa en ikinä ollu tarpeeks jotain, olin aina liikaa tai liian vähän. Olin liian ruma, liian lihava, liian tyhmä. Elin aina jommassa kummassa ääripäässä, olin kirkkaasti joko mustaa tai valkosta. On uuvuttavaa mennä edestakasin epäterveiden ajatusmallien välillä.
   Oon katellu paljon tota aikaa taaksepäin, ja ymmärtäny, et olin kyllä tarpeeks kaikille muille, mut en ikinä itelleni. Kasvutarinan tän ympärille kokoominen on ollu yks työmaa, ja on opettanu musta ja muista ihmisistä tosi paljon. Meijän maailmankuva rakentuu aina meijän kokemuksien ja uskomusten yhteistyöllä, mut tän takia se myös muotoutuu helposti vääristyneiden todellisuustulkintojen takia. Ihminen ei ikinä katsele itteään tai muita tyhjänä tauluna, vaan kaikki mitä me ihmisinä ollaan, vaikuttaa siihen, miten me nähään ympärillemme. Kukaan ei kato maailmaa tismalleen samalla tavalla kun sinä. On hyvä oppii tunnistamaan se, miten helposti me heijastetaan omia minäuskomuksiamme muihin, ja tulkitaan ja vääristellään niiden reaktioita vastaamaan omaa kuvitelmaamme itestämme. Jos sä ite uskot, et oot arvoton, heijastat sä sen kuvitelman muihin ja tulkitset vastareaktiot sun maailmaa vastaavalla tavalla. Tän takii epäterveistä ja epävarmoista tavoista on äärimmäisen vaikee opetella pois, koska samalla pitää opetella uus tapa tulkita ittensä lisäks toisia.
   Oman ajatusmaailman muokkaaminen on valtava homma, ja vaatii ihan hirveesti omaa panostusta ja periksantamattomuutta. Siks siihen osuvat kolhut on vaarallisia. Oon ollu selvillä vesillä kaikesta pahasta jo ihan hyvän aikaa, ja oppinu arvostamaan itteeni ja olemaan kokonainen. Oon kerenny tottumaan ajatukseet siitä, et oon tarpeeks hyvä näin. Siks vähän aikaa sitte oli tosi kova pala huomata, et tällä kertaa se en ollu minä, jolle en riitä, vaan muut ihmiset ja muu maailma. En oo miellyttämisenhalunen ihminen, tai muutenkaa epävarma enää, joten oli tosi kummallista huomata, kuinka kiinni olin jääny tiettyjen henkilöiden miellyttämisee, ja kuinka paljo olin valmis muokkaamaa omaa käyttäytymistäni vaan sen takia, etten suututtais ketään tai jäis yksin. On surullista huomata, et vaikka annat kaikkes, et siitä huolimatta oo riittävä. En ollu ajatellu ikinä, etten olis tarpeeks hyvä jollekkin toiselle.
   Tunne siitä, ettei riitä vaikka mitä tekis, on lamaannuttava. Tuntuu, et sun rinnan päällä olis valtava paino joka estää hengittämisen. Tuntuu, et sun edessä olis taivaaseen asti yltävä muuri, jota vaan ei oo mahollista ylittää. On surullista jäädä kiinni sellaseen maailmaan. Ihmisten on yleensä hyvin vaikee hyväksyy se, et ei voi antaa toiselle sitä, mitä se tarvii. On vaikeeta kävellä pois tilanteesta, jossa ite tuntee, et ois vielä niin paljon tarjottavaa. Miks kukaan vapaaehtosesti kävelis pois sellasen luota, jonka eteen olis valmis tekemään mitä vaan?
   Luonnollisesti isossa maailmassa on helppo tuntee ittensä voimattomaks ja toivottomaks. Isot päätökset siitä, mitä tekee tulevaisuudessa, minne lähtee opiskelemaan, mitä tehä parisuhteensa kanssa ku nää muutokset osuu kohalle, on isoja ja pelottavia. Joutuu huomaamaan, et kaikki ei käykään niin helposti ku lapsena kuvitteli. Todellisuuden iskeytyminen vastoin kasvoja on brutaali ja lannistava kokemus. On helppoo menettää rohkeus ja usko omaan itteen. Meille opetetaan, et kaikki on mahdollista kun vaan yrittää, ja meistä voi tulla mitä vaan me ikinä haaveillaan. Harmi, et haaveet ei vaan paljoo auta sillon, ku koepaperiin lämähtää vaikka C L:n sijasta. Pettymyksien vastaanottamisen opettelu on haastavaa ja ottaa luonteen päälle. Mistä tietää millon luovuttaa, ja millon jatkaa taistelua?
   Tää postaus on taas ihan järkyttävä mess, idea katos jälleen kokonaa. Ehkä se, mitä oon oppinu vuosien varrella on se, et on ihan okei olla olematta tarpeeks. Fakta on, et kukaan ei oo täydellinen eikä kukaan voi saavuttaa kaikkea. Miks sä jäisit jumiin ihmissuhteisiin, jotka ei johda mihinkään ja jotka vaan satuttaa sua? Ittensä rääkkääminen äärirajoille riittävyyden tunteen takia ei oo ikinä kannattavaa. Aina löytyy joku, joka löytää susta vikoja. On tervettä opetella päästämään irti niistä asioista, jotka vaan aiheuttaa surua ja painetta. Osa itsevarmuutta on ittensä hyväksyminen sellasena ku on, ja sen tajuaminen, et vaikka sä kuinka välittäisit jostakusta, se ei välttämättä oo sen arvosta. Ittensä arvostaminen on tärkeempää ku ykskään ihmissuhde tai unelma, eikä itsetunnon alaspolkemisesta hyödy kukaan. Älä anna pienten takaiskujen horjuttaa sun omanarvontuntoo. Mestariteos on silti mestariteos, vaikka huone on tyhjä ja valot on sammutettu. Älä muserru, vaikka yks ihminen ei nää kuinka uskomaton oot. Lupaan sulle, et jossain on joku, joka rakastaa sun jokaista rikkinäistä luuta.
   Siinä vaiheessa lähtee menemään pieleen, ku me käydään määrittämään ittejämme muiden kautta. Ikinä ei pitäis rakentaa itteään kenekään muun varaa tai antaa sun onnellisuutta muiden käsiin, koska sit ku ne lähtee tai jättää sut, ei jää mitään jäljelle. On normaalia ripustaa osa itestään muiden harteille, eihän me missään sosiaalisessa tyhjiössä kumminkaan eletä, mut on tärkeetä opetella sisällyttämään onnellisuus kaikkeen siihen, mitä sä kannat ite sisälläs. Sä olet itessäs tarpeeks kokonainen ilman ketään muuta, ja kun saat jonku pitämään kädestäs, se on vaan plussaa. Ihminen on kauneimmillaan ku se on onnellinen, ja musta tähän onnellisuuteen tulis pyrkiä armollisesti, antaen itelleen anteeks pienet virheet ja asiat, joita ei voi muuttaa.
Epätäydellisyys on kaunis asia, ja vaikka sen hyväksyminen onki vaikeeta, lopputulos on kaiken kivun ja tuskan arvosta. Itsevarmuus vie pitkälle, eikä pienet kolhut enää hetkauta. You'll be fine.