Runaways

Haluisin elää sellasen elämän, että mun ympärillä olevilla ihmisillä ois jotain mitä ikövöidä sitku en oo enää lähellä. Elämän, josta mä en voi poistua huomaamatta, jättämättä jälkiä. Haluun olla elävä muisto, maalaus, vesiväriteos joka elää ja muuttuu värikkäämmäks joka kerta ku sitä tarkastelee uudestaan. Ennen kaikkee haluun, että joku kaipais mua, niin ku mä kaipaan muita.
   Itteään on mahoton repiä irti sen hetkisestä elämästä vaikuttamatta ees johonkin, mut silti ihmisluonnolle on tyypillistä yrittää paeta ja piiloutua pois katseilta. Ku tilanne kuumenee ja vaikeutuu liikaa, on luonnollinen refleksi ottaa jalat alle ja juosta niin kauas kun katse kantaa. Pakeneminen mielletään useimmiten raukkamaiseks vastuun välttelyks ja kyvyttömyydeks kohdata oman elämänsä risteyskohtia ja ristiriitoja. Mitä jos pakenenminen ois sun elämän paras päätös?
   Mun muuttoa maailman kirjaimelliselle toiselle puolelle ei voi kutsua mikskään muuks ku paoks. Sitä se on, sitä mä oon suunnitellu vuosia. Ottavani jalat alle ja jättäväni taakse kaiken, mikä joskus on satuttanut. Mulla on outo ja kieroutunu kuvitelma siitä, kuinka lentokoneen noustessa Helsinki-Vantaalta mun keuhkot yhtäkkiä laajenee ja mä saan taas hengitettyä. Kuinka ekojen Australian auringonsäteiden lämpö ylettäis mussa paikkoihin, joihin mikää villapaita tai kuuma kaakao ei oo tullu lähellekkään. Poissa silmistä, poissa mielestä?
  

"Sometimes you need to burn bridges to stop yourself from crossing them"

Me vaikutetaan ympärillämme valtavan suureen määrään ihmisiä. Vaikka me ei ite aina tunnetakaan olevamme rakastettuja, että meistä välitetään, tai että lähellä olis joku joka välittää, jokasella yksilöllä on väistämätön vaikutus muihin ihmisiin omassa sosiaalisessa kuplassaan. Tästä kuplasta ei poistuta ilman sen puhkeamista. Elämästä ei livahdeta pois ilman, että se vaikuttaa myös muihin. Mä haluaisin, että mun poistumisen huomaa kuplan puhjettua. Että jalkojen osuttua maahan, joku huomais, että joukossa on yhdet jalanjäljet vähemmän. Yks kauneimmista asioista elämässä on se, miten sä voit vaikuttaa aina sen kulusta sen päättymiseen. Enkä puhu päättymisestä nyt itsetuhosella itsemurhasoinnulla, vaan sillä, et sulla on mahollisuus vaikuttaa siihen, miten sua ajetellaan kun sä et oo läsnä. Miten joku kuvailee sun naurua, sun huumorintajua, sitä tapaa miten sun silmät sytty ku sä puhuit jostakusta ketä sä rakastat. Kun sun läsnäolos sekä poissaolos molemmat merkitsee jotakin toiselle ihmiselle, sä tiiät olevas oikeella tiellä. Elämällä täysillä me luodaan itestämme muistoja muille samaa tahtia, kun me huomataan painavamme mieleen enemmän ja enemmän asioita ihmisistä meidän ympärillä. Elämä on jatkuvaa taiteen luomista, mieti kuinka kaunis on ajatus siitä, että sä voisit olla vaikuttavin taideteos jonku toisen mielessä? Että joku ajattelis sua näkiessään jotain poikkeuksellista, jotain pysäyttävää?

   Ongelmat saattaa ratketa niistä jauhamalla ja niitä puimalla, mut loppujen lopuks samojen vanhojen asioiden jankkaaminen muuttuu vaan uuvuttavaks ja ratkeemattomaks noidankehäks. Jos asiaa ei saada ratkaistua puhumasta päästyäänkään, minne mennään seuraavaks? Meillä on huono tapa jäädä jumiin sydänsuruihin, ongelmiin perhesuhteissa tai elämässä yleensä. Näitä asioita on tajuttoman vaikee vaan jättää lojumaan hyllylle ja antaa olla, koska joka ikinen solu meissä on niissä jollain tavalla sitoutuneena. Me ollaan enemmän emotionaalisesti sitoutuneita henkisiin taakkoihimme ku me oikeesti halutaankaan myöntää. Jos jokin asia kummittelee sulle yöstä toiseen, yks saa sut sulkemaan ittes muilta ihmisiltä, ja kolmas hengityksen salpautumaan, miks olis väärin jättää ne kaikki taakse ja paeta? Paeta jonnekin, missä saa vaan olla hetken, tuijottaa ympärille ja koota itteään. Sulla on lupa olla itsekäs ja laittaa ittes etusijalle. Ja sun pitäiski tehdä niin useemmin. Silmien sulkeminen ei yleensä oo lopullinen vaihtoehto ja ratkasu kaikkeen, mut se voi antaa sulle aikaa kerätä ajatuksias ja keskittyä siihen, mikä on oikeesti tärkeetä. Muutos pelottaa ja lähtö kauhistuttaa, mut sen oman henkisen mielikuvitusmuurin takaa voi löytyä aivan uudenlainen maailma.  Ei oo väärin lähtee. 

   Lähtiessä moni miettii jo takasintuloa. Mihin putoaa, kun palaa takaisin?  On inhimillistä pelätä tulevaa, mut sen ei pitäis antaa estää lähtöä. Ittensä repiminen irti tutusta ja turvallisesta voi olla käsittämättömän pelottavaa, mut jos me juututaan miettimään vaan omia pelkojamme, me annetaan niin monen upeen mahdollisuuden lipua ohi. Joo, sua pelottaa. Niin pitääki. Kaiken suuren kuuluuki herättää sussa tunteita, herättää se palo sun sisällä, jonka voimalla sä ponkaset ittes lähtöviivalta. Älä pidättele itteäs paikassa jossa sun ei oo hyvä olla, jos sulla on mahdollisuus kävellä pois. Jos sulla on mahdollisuus luoda itelles jotain uskomatonta, mikset sä tekis niin?
   Mä oon niin valmis lähtemään, pakenemaan, juoksemaan, miks sitä ikinä haluaa kutsua. Ehkä mä lähen matkaan vähän rikkinäisenä, ehkä mua ei oo pelottanu mikään asia ikinä näin paljoo. Ehkä mä salaa toivon, et mun lähtö on jolleki yhtä kova pala, ku mulle ois jääminen. Tutuista käsistä on tuskallista irtautua, "hyvästi" on liian iso sana ääneen sanottavaks, jotku tunteet liian suuria myönnettäväks, tuleva ikävä jo niin salpaava, et tekis mieli luovuttaa. Missä tahansa kohtaa elämää sä tällä hetkellä oot, varmista, että sä elät sitä just niin ku sä haluat. Että sä muovaat sun todellisuudesta just sellasta, ku sä haluat. Oo kiltti ja elä, oikeesti elä. Rakastu, murra sydämes, ystävysty, naura, itke ja muista, et tää kaikki on hetkellistä. Tee itestäs ihminen, jota muut voi katsoo ja huokasta ihastuksesta. Maalaa itestäs henkeäsalpaavin taulu, jonka tää maailma on nähny. Pidä kädestä, halaa, kato silmiin ja kerro välittäväs. Kerro kuinka suhun sattuu, kuinka sä et jaksa. Älä pidättele sun aaltoja vaan, koska ihmiset pelkää myrskyävää merta. Luo ympärilles värikäs ja liekehtivä elämä. Elämä, jota sulla on oikeus muokata, kumittaa, kirjoittaa uudestaan ja päättää. Saa ihmiset rakastumaan suhun vaan olemalla sinä. Kun sä päätät eläväs täysillä, tulevat surut, murheet ja onnenkyneleet, ne kaikki, ne täydentää sua, ei tee sua.
   Kokonaiseen ihmiseen on helppo rakastua, sitä on helppo kaivata. Kun mä lähden, mä haluaisin, et oisin jättäny jälkeni tänne. Haluaisin, et joku muistelis mua ja muistais, kuinka onnelliseks mä ne hetkelliseks tein. Haluaisin olla hyvä muisto, en joku jota katua. Ennen kaikkee haluisin kuulla sanat "mulla on ikävä sua".

Good enough

Kävin vähä aikaa sitte läpi taas tosi oudon vaiheen, missä olin lähellä luiskahtaa takas sinne epäterveesee ja pimeeseen paikkaan, missä oon aikasemmin ollu. Tää sai mut miettimään pitkäst aikaa sitä, millasta on olla tarpeeks hyvä. Tai oikeestaan sitä, millasta on olla riittämätön.
   Elin noin kymmenen vuoden ajan kuplassa, jossa en ikinä ollu tarpeeks jotain, olin aina liikaa tai liian vähän. Olin liian ruma, liian lihava, liian tyhmä. Elin aina jommassa kummassa ääripäässä, olin kirkkaasti joko mustaa tai valkosta. On uuvuttavaa mennä edestakasin epäterveiden ajatusmallien välillä.
   Oon katellu paljon tota aikaa taaksepäin, ja ymmärtäny, et olin kyllä tarpeeks kaikille muille, mut en ikinä itelleni. Kasvutarinan tän ympärille kokoominen on ollu yks työmaa, ja on opettanu musta ja muista ihmisistä tosi paljon. Meijän maailmankuva rakentuu aina meijän kokemuksien ja uskomusten yhteistyöllä, mut tän takia se myös muotoutuu helposti vääristyneiden todellisuustulkintojen takia. Ihminen ei ikinä katsele itteään tai muita tyhjänä tauluna, vaan kaikki mitä me ihmisinä ollaan, vaikuttaa siihen, miten me nähään ympärillemme. Kukaan ei kato maailmaa tismalleen samalla tavalla kun sinä. On hyvä oppii tunnistamaan se, miten helposti me heijastetaan omia minäuskomuksiamme muihin, ja tulkitaan ja vääristellään niiden reaktioita vastaamaan omaa kuvitelmaamme itestämme. Jos sä ite uskot, et oot arvoton, heijastat sä sen kuvitelman muihin ja tulkitset vastareaktiot sun maailmaa vastaavalla tavalla. Tän takii epäterveistä ja epävarmoista tavoista on äärimmäisen vaikee opetella pois, koska samalla pitää opetella uus tapa tulkita ittensä lisäks toisia.
   Oman ajatusmaailman muokkaaminen on valtava homma, ja vaatii ihan hirveesti omaa panostusta ja periksantamattomuutta. Siks siihen osuvat kolhut on vaarallisia. Oon ollu selvillä vesillä kaikesta pahasta jo ihan hyvän aikaa, ja oppinu arvostamaan itteeni ja olemaan kokonainen. Oon kerenny tottumaan ajatukseet siitä, et oon tarpeeks hyvä näin. Siks vähän aikaa sitte oli tosi kova pala huomata, et tällä kertaa se en ollu minä, jolle en riitä, vaan muut ihmiset ja muu maailma. En oo miellyttämisenhalunen ihminen, tai muutenkaa epävarma enää, joten oli tosi kummallista huomata, kuinka kiinni olin jääny tiettyjen henkilöiden miellyttämisee, ja kuinka paljo olin valmis muokkaamaa omaa käyttäytymistäni vaan sen takia, etten suututtais ketään tai jäis yksin. On surullista huomata, et vaikka annat kaikkes, et siitä huolimatta oo riittävä. En ollu ajatellu ikinä, etten olis tarpeeks hyvä jollekkin toiselle.
   Tunne siitä, ettei riitä vaikka mitä tekis, on lamaannuttava. Tuntuu, et sun rinnan päällä olis valtava paino joka estää hengittämisen. Tuntuu, et sun edessä olis taivaaseen asti yltävä muuri, jota vaan ei oo mahollista ylittää. On surullista jäädä kiinni sellaseen maailmaan. Ihmisten on yleensä hyvin vaikee hyväksyy se, et ei voi antaa toiselle sitä, mitä se tarvii. On vaikeeta kävellä pois tilanteesta, jossa ite tuntee, et ois vielä niin paljon tarjottavaa. Miks kukaan vapaaehtosesti kävelis pois sellasen luota, jonka eteen olis valmis tekemään mitä vaan?
   Luonnollisesti isossa maailmassa on helppo tuntee ittensä voimattomaks ja toivottomaks. Isot päätökset siitä, mitä tekee tulevaisuudessa, minne lähtee opiskelemaan, mitä tehä parisuhteensa kanssa ku nää muutokset osuu kohalle, on isoja ja pelottavia. Joutuu huomaamaan, et kaikki ei käykään niin helposti ku lapsena kuvitteli. Todellisuuden iskeytyminen vastoin kasvoja on brutaali ja lannistava kokemus. On helppoo menettää rohkeus ja usko omaan itteen. Meille opetetaan, et kaikki on mahdollista kun vaan yrittää, ja meistä voi tulla mitä vaan me ikinä haaveillaan. Harmi, et haaveet ei vaan paljoo auta sillon, ku koepaperiin lämähtää vaikka C L:n sijasta. Pettymyksien vastaanottamisen opettelu on haastavaa ja ottaa luonteen päälle. Mistä tietää millon luovuttaa, ja millon jatkaa taistelua?
   Tää postaus on taas ihan järkyttävä mess, idea katos jälleen kokonaa. Ehkä se, mitä oon oppinu vuosien varrella on se, et on ihan okei olla olematta tarpeeks. Fakta on, et kukaan ei oo täydellinen eikä kukaan voi saavuttaa kaikkea. Miks sä jäisit jumiin ihmissuhteisiin, jotka ei johda mihinkään ja jotka vaan satuttaa sua? Ittensä rääkkääminen äärirajoille riittävyyden tunteen takia ei oo ikinä kannattavaa. Aina löytyy joku, joka löytää susta vikoja. On tervettä opetella päästämään irti niistä asioista, jotka vaan aiheuttaa surua ja painetta. Osa itsevarmuutta on ittensä hyväksyminen sellasena ku on, ja sen tajuaminen, et vaikka sä kuinka välittäisit jostakusta, se ei välttämättä oo sen arvosta. Ittensä arvostaminen on tärkeempää ku ykskään ihmissuhde tai unelma, eikä itsetunnon alaspolkemisesta hyödy kukaan. Älä anna pienten takaiskujen horjuttaa sun omanarvontuntoo. Mestariteos on silti mestariteos, vaikka huone on tyhjä ja valot on sammutettu. Älä muserru, vaikka yks ihminen ei nää kuinka uskomaton oot. Lupaan sulle, et jossain on joku, joka rakastaa sun jokaista rikkinäistä luuta.
   Siinä vaiheessa lähtee menemään pieleen, ku me käydään määrittämään ittejämme muiden kautta. Ikinä ei pitäis rakentaa itteään kenekään muun varaa tai antaa sun onnellisuutta muiden käsiin, koska sit ku ne lähtee tai jättää sut, ei jää mitään jäljelle. On normaalia ripustaa osa itestään muiden harteille, eihän me missään sosiaalisessa tyhjiössä kumminkaan eletä, mut on tärkeetä opetella sisällyttämään onnellisuus kaikkeen siihen, mitä sä kannat ite sisälläs. Sä olet itessäs tarpeeks kokonainen ilman ketään muuta, ja kun saat jonku pitämään kädestäs, se on vaan plussaa. Ihminen on kauneimmillaan ku se on onnellinen, ja musta tähän onnellisuuteen tulis pyrkiä armollisesti, antaen itelleen anteeks pienet virheet ja asiat, joita ei voi muuttaa.
Epätäydellisyys on kaunis asia, ja vaikka sen hyväksyminen onki vaikeeta, lopputulos on kaiken kivun ja tuskan arvosta. Itsevarmuus vie pitkälle, eikä pienet kolhut enää hetkauta. You'll be fine.

Out of the woods

Elämä on täynnä suuria tunteita ja upeita hetkiä. Ajassa, jollon kaiken pitää olla niin suurenmoista ja valtavaa, me unohetaan helposti, et kaiken ei tarvi olla kaunista. Joskus me jäädään mustelmille ja naarmuille, eikä kukaan tai mikään paranna meijän haavoja. Kun odottaa pitkään hetkeä, jonka pitäis vapauttaa, kahlitaanko me ite ittemme paikoillemme?
   Selville vesille pääsy ei tapahu missään aspektissa helposti, eikä sitä pitäis odottaakkaan. Oli meillä millasta henkistä taakkaa tahansa, se tulee vaikuttamaan meihin pitkään. Irti päästämisestä tehään välillä silti ehkä vähän liian iso juttu. Me haaveillaan vapaudesta ja painon poistumisesta hartioilta, mut tapahtuuko tällästä oikeesti tosielämässä? Kuinka usein sulla on hetki, jollon ilotulitteet räiskyy ja kaikki tuntuu juhlalta? Elämässä on niin valtavasti pieniä tajuamisen hetkiä, joita tulis oppia arvostamaan paljon enemmän, ja joihin tulis kiinnittää enemmän huomiota.
   Kun puhutaan ihmisuhteista, me tupataan sitomaan ittemme kiinni toisiimme vähän liianki tiukasti. Me uskotellaa ittellemme, et me ei pärjätä yksin. Et siinä toisessa olis jotain, mikä on erityistä. Me rakennetaan koti toiseen ihmiseen jotta meillä olis jotain, mitä kutsua omaks. Onks koti kuitenkaan enää koti, jos sen seinät on liekeissä ja savu tukkii sun keuhkot? On omalle maailmalle paljon mielekkäämpää kuvitella yhen ihmisen olevan kaikkee, mitä me halutaan sen olevan, huolimatta todellisuudesta. Kauneuden istuttaminen muihin on helpompaa ku sen hyväksyminen, et me ei vaa oltais oikeita toisillemme.
   Jossain ihmisissä on enemmän jotain ku muissa. En osaa selittää tätä tarkkaan, mut tiiättekö mitä tarkotan? Joillain ihmisillä on vaa kyky rikkoo sut helpommin ku kellään muulla, kyky saada sun maailma pyörimään ja silmät sumentumaan. Kyky tukehduttaa sut ilman et ne koskee suhun sormellakaan. Tähän liittyy aina suurii tunteita ja sotkuja, mut ei välttämättä positiivisia sellasia. On epätervettä haikailla kenekää sellasen perään, joka aiheuttaa sussa enemmän hukkumisen ku rakkauden tunteita.
   Miten sellasesta kävelee pois? Monesti ihminen kokee mieluummin hukkuvansa, ku ei kokis mitään ollenkaan. Me kaivataan reaktiota, meidän tulee jatkuvasti tuntee jotaki mikä saa meidät pysymään hereillä. Millo me ollaa ulos metsästä, turvassa?
   Koska ihminen jää usein odottamaan sitä suurta hetkeä, ku kaikki loksahtaa paikoillee, missaa se helposti mahdollisuutensa oikeesti konkreettisesti kävellä ulos. Jokasen meistä pitäis alkaa arvostaa vähä enemmän sitä pientä ääntä, joka jatkuvasti toitottaa meille, et lähe menee. Anna olla, se ei oo sen arvosta. Sä selviit yksin. Painajaiset jatkuu vaa niin kauan, ku niille sulkee silmänsä. Me tiedetään sisimmässämme jo kauan aiemmin, et kaikki on ohi, ja mitään ei oo tehtävissä. Se tulee tietosuuteen hyväksyttäväks vaa hetken myöhässä.
   Pitkään päässä muhineet ajatukset ei siis saa aikaan sellasta valtavaa Heureka-hetkeä. Eikä sellasta saakkaan odottaa. Ei pidä odottaa hetkeä, jolloin tajuaa, ettei enää tunne jatkuvaa vihaa, ahdistusta ja surua, koska nää kaikki hiipii ulos ja sisään pikkuhiljaa. Ei pidä oottaa hetkeä, jollon keuhkot täyttyy viimeinki raikkaalla ilmalla. Jonain päivänä sä tajuat, et sä osasit hengittää kaiken aikaa ihan ite. Jossaan kohta sä tuut ymmärtämään, että sä osaat olla ja pärjätä ilman sitä toista. Ei oo kyse yksinäisyydestä, vaa siitä, et on yksin. Hyvällä tavalla, ottaassa vähän happee. On pelottavaa päästää irti siitä vähästä, mitä meidän toisesta puoliskosta on jäljellä, mut se on loppujen lopuks vaa väistämätöntä ja tervettä.
  Sun ei tarvi olla väsynyt tai luovuttaa ymmärtääksees tän. Sun pitäis olla vaa vähän kiltimpi itelles, antaa ittes tajuta, et kaikki vois olla toisin. Arvostaisit ittees sen verran, et voisit kävellä pois niiden luota, jotka vaan satuttaa. Lopeta asioiden romantisointi, sillä oikeen kauneuden näkeminen mahdollistuu vast sitte, ku sä oot onnellinen ja kahleeton. Onnellisuus on paljon helpompaa, jos mikään ei pitele sua menneisyydessä. Ja toivottavasti jossain vaiheessa tuut olemaan kokonainen sellasen ihmisen kanssa, joka saa sut haukkoman henkee vaan ihastuksesta.

Overcoming fears

Oon miettiny viime aikoina pelkoja ja niistä ylipääsemistä aika paljon. Jokaseen valintaan, mikä me nykyhetkessä tehdään, vaikuttaa meijän menneisyys, sen haamut ja traumat. Usein me annetaan niille liikaa valtaa ja aletaan rajottamaa omaa toimintaamme siipeen saannin pelossa. Miks osa ihmisistä juuttuu ja perääntyy nurkkaan pakoon mörköjään, ja osa etenee rinta rottingilla kohti uusia myrskyjä?
   Jokasella on menneisyydessä jotain, millä on voima romahuttaa yöllä itkemään lohduttomast ja haukkomaan surulta henkee. Ylitsepääseminen näist asioista tuntuu mahdottomalta, koska ikävien asioiden kohtaaminen ei oo kivaa, ja just niiden kanssa työskentelyä ylipääsy vaatii. Miks kukaan vapaaehtosesti käsittelis uudelleen ja uudelleen omia haamujaan ja tilanteita, joiden toivois olevan vaa pahaa unta?
   Pelkääminen alkaa kyllästyttää ajan kanssa. Jatkuvassa pelossa eläminen on uuvuttavin asia, mitä oon ikinä joutunu kohtaamaa mun elämässä. Me pelätään ihmissuhteita, itteämme, maailmaa ja asioita, joita ei voida hallita. Ihmisellä on luonnollinen tarve kontrolliin, ja kun se menetetään, me muodostetaan helposti defenssejä, negaatioita ja mielenterveysongelmia, koska ne antaa meille työsarkaa ja jotain, mihin uppoutua.
   Pelosta selviäminen on pitkä prosessi, johon jokanen käyttää henkilökohtasen määrän aikaa. Mä oon ollu eating-disorder-free nyt melkein kaks vuotta, mut huomaan vieläki, et noudatan välillä vanhoja tapoja ja ahdistun tietyissä tilanteissa. Itsevarmuuden kerryttäminen auttaa suunnattomasti ittensä voittamisessa, sillä vaatii paljon rohkeutta kävellä pois tutusta ja turvallisesta.
   "Fake confidence until you achieve it" on ehkä huonoin neuvo maailmassa epävarmalla ihmiselle, mut se oikeesti toimii. Itsevarmuus on ihan uskomattoman viehättävää, ja meillä on itsevarmojen ihmisten sijasta tapana kiinnittää huomiota niihin, joista huokuu pelokkuutta. Me huomataan ennemmin kadulla kyyryssä kävelevä hissukka, ku hymyileväinen ja pystyssä kulkeva henkilö. Ittensä voittamisessa on kyse oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumisesta, ja just tässä kohtaa pien teeskentely voi olla hyvästä. Vaikka oonki relatively itsevarma nykään, meen helposti kuoreeni tilanteissa, joissa en tunne itteeni kotosaks. Tälläsinä hetkinä meistä kaikista voi kuoriutua näyttelijä; rentouta ittes, vedä syvään henkee ja hymyile. Leiki, että oot maailman itsevarmin ihminen. Kun sä ite et anna muiden nähdä sun pelokkuutta, myös ne rentoutuu sun seurassa ja sitä kautta helpottaa sun olemista. Kuljin vuosikausia pää siiven alla tiettyjen ihmisten ohi ja piilotin itteni, mut oon oppinu, et vaikka sä ite hautaisit pääs kuoppaan, se ei estä muita näkemästä sua.
   Omista rajoitteista irtautuminen on vaikeeta, ja vaatii paljon päättäväisyyttä ja tukee ympäriltä. Meille opetetaan pienestä pitäen, et meidät tulee pelastamaan prinssi valkosen ratsun selässä tai prinsessa lämmin syli avoinna. Miksei kukaan opeta meitä rakastamaan itteemme ennen muita? Sä et tarvi ketään pelastamaan sua, vaan pitämään kädestä ja seuraamaan sun omaa retkeä vierestä. Totta kai metsä näyttää pimeeltä ku me kuljetaan sinne ekaa kertaa yksin, jos me ollaan totuttu siihen, et joku toinen pitelee valoa. Kävele itte eellä, mut pidä huoli siitä, et takana on joku estäässä sua juoksemasta takasin polun alkupäähän.
   Ittensä riisuminen aseista ja haavottuvaiseks asettuminen on jotain, mitä harva tekee mielellään. Jos on tottunu pitämään muureja ympärillään ja ajamaan kaikki pois, on pelottavaa antaa jonku tulla sun lähelle, koska sillon niillä on valta satuttaa. Haavottuvaisuus on kuiteski avain siihen, et sä voi jättää menneen taakses. Olemalla täysin alaston ja rehellinen sun omien tunteiden kanssa ilman vitsailua, torjumista tai kieltämistä, sun on mahollista päästä ongelman ytimeen. Miks mä pelkään? Ketä mä pelkään? Omaa mieltään ei voi paeta loputtomiin.
   Pelko estää meitä tekemästä paljon, ja se on surullista. Yks ei uskalla rakastua, toinen avautua, kolmas syödä tai neljäs kattoa itteään peilistä. On niin uskomattoman väsyttävää koko ajan rajottaa itteään. Sä ansaitset olla onnellinen ja sä ansaitset olla rakastettu. Me nähdään hyvät puolet kaikissa muissa paitsi itessämme. Pitäis vaan uskaltaa. Mut kun ei uskalla. Entä jos sattuu?
   Eteneminen lähtee aina vauvanaskelista ja joskus toipumisen alottaminen vaatii kokonaisen romahtamisen. Käännekohdista elämässä tulee ikimuistosia, ja vaikka ne sattuuki, mä lupaan ettet sä tuu katumaan niitä. Mun oma tuli, ku makasin huoneeni lattialla lihaskunnon tekemisen jälkee täysin uupuneena. En ollu syöny tai nukkunu kunnolla kuukausiin, ja olin ihan puhki. Radiosta alko soimaan Christina Perrin Human. Muistan tuijottaneeni seinää ja itkeväni, koska en vaan enää jaksanu. Olin niin kyllästyny; näännyttämää, satuttamaa ja vihaamaa itteeni. Pohjalle iskeytyminen ei oo nättiä, mut siitä voi saada motivaatiota johonki tosi kauniiseen.
   Elämä vois olla niin upeeta. Valitettavasti meijän aika täällä on kuitenki rajallinen. Miks tuhlata koko elämä pelkäämiseen ja piilotteluun, ku voisit mennä, nauttia, rakastua, surra ja olla kaikkee sitä, mitä me ihmisinä tehään parhaiten? Älä rajota ittees, mä pyydän. Ota ensimmäinen askel, heitä ensimmäinen kivi, riko ensimmäinen kahle. Joskus riskinotto kannattaa ja joskus ei, mut ottamatta yhtä askelta harhaan et myöskään voi löytää uutta polkua.

Hold onto me

Kello on 4:08 aamuyöllä, ja oon just laskuhumalaisena kotiutunu kotibleistä. Ihan kertakaikkisen loistava aika siis alkaa kirjottamaan. (Toivon tällä tiedolla saavani anteeks kaikki maholliset kirjotusvirheet).

"I'm both happy and sad at the same time,

and I'm still trying to figure out how that could be"

Mä oon ihan käsittämättömän onnellinen. Istuin sohvalla valojen vilkkuessa ja musiikin pauhatessa, ja kattelin ympärilleni. Tajusin, et välitän kaikista siinä huoneessa ihan käsittämättömän paljon. Jos lämpöön ja pehmeyteen sun sisällä vois tukehtua, toi ois ollu mulle se hetki. Ekaa kertaa mun elämässä mun ympärillä on ihmisiä, joita en haluu menettä, joissa nään jotain tosi kaunista. En osaa kuvailla sitä tunnetta, koska se ei oo ihan rakkautta, ei kiintymystä eikä riippuvuutta, vaan jotaa ainutlaatusta. Jotaa ainutlaatusta, josta oon kiitollinen.
   Sen hetkellisen ruusunpunasen pilven takaa valkeni kuitenki pian se harmaa taivas, jonka oon tottunu näkemää. Kaikki kaunis loppuu aikanaan, eikä mikään kestä ikuisesti. Oon hyväksyny jo kauan aikaa sitte et ihmisiä tulee ja menee; oli kyseessä ero, välien katkeeminen ystävän kanssa tai yksinkertanen unohdus, oon ollu täysin fine sen asian kanssa. Mulle toisesta luopuminen on ollu jotenki helppoo, jotai mistä pääsen nopeesti yli ja mitä en jaksa jäädä vellomaan. En tiiä, onks tää ollu katkeruutta, itsesuojeluu vai jotai ihan muuta. Oli siis äärimmäisen pelottavaa huomata, et mä en tuu selviämää näiden ihmisten menettämisestä, tai aineski se tulee sattumaa iha saatanasti. 

    Meillä on tapana takertuu asiohin, joita ilman me ei voida elää. Me valitaan aina mahollisuus olla rakastettu ja rakastaa. Kiinni pitäminen kuuluu meijän itsesuojeluvaistoon; toisesta pidetään kiinni kynsin ja hampain niin kauan, ku se on mahollista. On vaikee erottaa, millon kannattaa taistella ja millon ei. Kun joku ennen niin rakas ja oma muuttuuki täysin erilaiseks tai kasvaa erilleen susta, on helpompaa pitää kiinni muistoista ja sulkee silmät siltä, mitä eessä todellisuudessa on. Luopuminen ei oo vaihtoehto, vaan sen sijaan kehitellään valheita ja illusioita vääristyneistä valheista ja totuuksista. On vaikeeta, ellei mahotonta, hyväksyä se, et ihminen sun edessä ei oo enää sama. Tai on, mut ei samalla tavalla sama. Se ei enää kato sua samalla tavalla, enää pidä kiinni kädestä yhtä tiukasti, ei piilota pois maailman pahuudelta. Miten voi menettää jotain, mikä ei oo sun omaas kadottaa?
   Elämän suurissa muutoskohdissa me takerrutaan mieluummin menneesseen ku kohdataan tuleva. On helppoo elää menneessä. Ajan pitäis kullata muistot, ja yleensä se tekeeki niin. Tosin väärällä tavalla. Muistot on hetkellisiä momentteja, joita on kiva katella taaksepäin ja muistella onnellisia hetkiä. Jos me jäädään niihin liikaa kiinni, ne estää meitä liikkumasta eteenpäin ja toteuttamasta itteämme. On pelottavaa, ettei ihmisen tarvitse olla kuollut kummitellakseen sun mielessä.
   Mä en haluu luopua. Kerranki mulla olis jotain, minkä vuoks taistella. Ja sen menettäminen pelottaa mua ihan hirveesti. Ja se, etten tiedä et taistelisko kukaan mun vuoks. Oon onnellinen, et mulla on jotain mistä pitää kii. Oon surullinen, et sen kaiken menettäminen käy tosi nopeesti. En tiiä, ehkä tää nyt sit on sitä rakkautta, En ikinä aatellu, et se sais mut näin kauhun valtaan.
   Luopumisen pelko rajottaa meitä monella tapaa. Se saa pitäämään kiinni niistä, joita ilman et pärjää. Niistä, joista ois pitäny luopua jo aikoja sitten. Niistä, jotka ei oo hyväks meille. Musta tuntuu, et toisesta on aika päästää irti sillon, ku sä pakenet mieluummin menneisyyteen ja muistoihis siitä ihmisestä, ku keskittyisit siihen edessäs olevaan nykyisyyteen. Toisin sanoen, sä tiiät sen olevan ohi ku huomaat rakastavas enemmän muistoja ku ihmistä ite. Mitä entä jos tajuaa tän, mut sun sydän ei silti jonku helvetin fiksaation takia osaa taikka halua päästää irti? Voiko toiseen juurtua kiinni? Miks me valitaan jäädä palavaan taloon, vaikka tiedetään, et lopulta me jäädään kuitenki yksin raunioiden keskelle? Me ei olla feenikslintuja, me ei nousta uudelleen ehjänä tuhkasta. 

    Osaisimpa sanoo tähän jotain tosi fiksua, mikä ratkasis kaiken ja sais kaikille hyvän olon. En kuitenkaan osaa, ja oon ihan yhtä hukassa ku muutki. Oon miettiny paljon sanontaa "find what you love and let it destroy you", ja oon tullu siihen tulokseen, et oon samaa mieltä. Mieluummin mä oon hetkellisesti tosi onnellinen, ja romahdan, koska menetin jotain mulle tärkeetä. Mieluumin mä tunnen sata asiaa samaan aikaan ja hukun omii ajatuksiini, ku istuisin harmaassa pilvessä ja yrittäisin suojella itteeni maailmalta. Totuus on se, et maailma liikkuu eteepäin, ihan sama liikuitsä mukana vai et. Joten might as well voisit ottaa vastaan sen, mitä sulle annetaan. 

  
                      "It's a both blessing and a curse to feel everything so very deeply"  

  On ihan okei olla vähän rikki ja sotkussa. Niin kauan ku ympärillä on niitä, jotka selvittää sun pahimmat solmut ja silittää auki. Ehkä ne tai sä ei enää kohta oo tässä, mut ainaki hetken olit ehjempi kun ennen. Tiiän, etten sano sitä tarpeeks usein, mut toivon et ne, keitä tää koskee tietää sen silti; ootte tosi rakkaita. Ja oon pahoillani, et aiheutan turhan usein huolta, suuttumusta, kiusallisia tilanteita, surua ja väärinkäsityksiä. En vaihtais teitä mihinkään.

Ain't going down without a fight

Viime päivinä on sattunu ihan hurjasti kamaluuksia, jotka on järisyttäny koko maailmaa. Samaan aikaa jokasen omassa elämässä tapahtuu samanlaista myllerrystä, tunteiden pommitusta, kipua ja tuskaa. Välillä tuntuu siltä, et maailma on täynnä pahuutta, eikä mitään oo enää tehtävissä. Mulle tulee hetkiä, jollon mä haluisin luovuttaa. Hetkiä, jollon kuvittelen, et mun ponnistuksista ei oo mitään hyötyä, etten tuu koskaa olemaan tarpeeks hyvä. Et unelmat jäis vaan unelmiks. Oisin toivoton, koska maailmaki tuntuu olevan. Ku kaikki musertuu ympäriltä, on kovin helppoo vajota apatiaan ja vaan antaa kaiken valua ohitse. Pimeys on pimeempää ku ikinä ennen, ja päivänvalo häviää horisontin taakse heti noustuaan. Ihmiset osaa olla pahoja ja ilkeitä.
Tällä hetkellä peilistä saattaa kattoo lyöty ihmisriekale. Valo saattaa särkee silmiä, koska itkusta ei oo tullu loppua moneen päivään. Sängystä nouseminen tuntuu rankemmalta ku portaiden kävely jalkapäivän jälkee. Miks jatkaa eteepäin? Miks jatkaa eteepäin ku kaikki mitä me ikinä tullaan tekemään menee kuitenkin hukkaan, koska maailma on paha ja pimeä ja kamala ja toivoton ja mistään tai kestään ei ikinä voi tulla mitään. Miks?
Joskus kipu yltyy sietämättömäks. On turhauttavaa, ku siitä ei tunnu tulevan loppua, ku tuntuu, et yhden paikatun haavan tilalle repee aina kolme uutta.
Katoin äsken videon söpöstä vanhuspariskunnasta viskomassaa toisiaan pilleillä. Mun paras kaveri kyseli sydämin mitä mulle kuuluu. Kissaki tuli vieree, pökkäs päällä olkapäähän ja käperty syliin. Kuuntelin kivan biisin mun lempibändiltä. Ja hetken, kaikki tuntu olevan okei.
Koska kukaan meistä ei vaan yksinkertasesti selviä yksin, on tärkeetä löytää joku tai jotain, mistä pitää kiinni. Mihin köyttää ittes ku aallokko riehaantuu liian lujaks. Jotain, joka vetää sut ylös pohjalta. Pimeintä on kuulemma aina ennen aamunkoittoa. Mun mielestä pimeintä on sillon, ku kaikki toivo on menetetty, ku usko tulevaan ja siihen aamunkoittoon on kadonnu. Me tiedetään, et uus aamu nousee aina, mut me ei voida tietää, onks kaikki auringon noustessa kunnossa.
Elämässä tulee hetkiä, jollon jokasen pitäis kattoo ympärilleen ja uudelleenarvioida kaikki. Onko sulla ystävä, joka lohduttaa ja pitää pystyssä kun itku vie voimat seisoa? Onko sulla rakastettu, jolla on tähtiä sen silmissä ja universumeja pään sisässä? Kun pimeys on pimeimmillään, me tarvitaan viereen joku, joka sulkee käsiensä sisään ja rakentaa suojamuurin sun ja maailman välille. Maailma ei oo paha, ihmiset on. Toivoisin, et valitsisit oman maailmas ihmiset oikein.
Mä en suostu luovuttamaan. Romahtamaan, kylläkin. Aika-ajoin. Sen saa eittämättä aikaan ihmiset. Oli ne ihmiset tässä tai vaikka maailman toisella puolella, kipu ei tunne universaaleja rajoja eikä toden totta kunnioita niitä.
Hetken tuntuu, että pahuus voittaa. Ettei olis enää voimia taistella. Tragedioissa piilee kuitenki kaiken kauhun seassa pieni kipinä. Pieni kipinä, joka oikeiden ihmisten käsissä muuttuu taivaankantta nuolevaks rovioks. Joksikin, mikä ei sammu vihalla tai leviä pahuudella. Tää lieskameri on toivo. Oli tuska sitte kansainvälistä, kansallista tai kahen ihmisen välistä, se tuo esiin usein unohdettuja piirteitä; taistelutahtoa, uskoa, periksantamuutta ja ennen kaikkea toivoa. Voimaa seisoa yhdessä käsi kädessä pimeintä yötä vasten. Voimaa seisoa pystyssä ku maa värähtelee alla ja pilvet putoaa niskaan. Ihmisyys on kaunista, ihmisyys on voittamatonta. Mitä ikinä tapahtuukaan, niin kauan ku sä, minä ja noi uskotaan yhteisöllisyyteen, myötätuntoon ja anteeksantoon, me ollaan voittamattomia. Rikkoutumattomia. Vahvoja. Etsi käsi, josta voi pitää kiinni. Koska kun aurinko joku päivä katoaa, sua ei pelota. Sillä vieressä on joku, joka kantaa valoa sielussaan, tähtiä taskussaan ja lohtua hymyssään.

Acceptance

Oon aina ollu sitä mieltä, et koettelmukset on positiivisen voiman lähde. Elämä syleilee, heittelee ja runnoo, ja nää kokemukset jättää jokaseen meistä väistämättä jälkensä. Ihminen syntyy tähän maailmaan tyhjänä tauluna, ja kaikki, mitä me käydään läpi, kaikki arvet ja haavat, kaikki se muokkaa meitä ja lopulta johtaa oman itsensä löytämiseen. Kävit sä sitten läpi ilosia, jännittäviä tai surullisia asioita, ne on kaikki ihan uskomattoman tärkeitä sun oman minän kehitykselle. Yks asia seisoo kuitenki näiden kokemusten ja terveen positiivisen kehityksen tiellä; hyväksyntä.
   Sun niskaan tulee satamaan paskaa. Sä tuut olemaan ihan uskomattoman surullinen. Sä tuut olemaan ihan uskomattoman onnellinen. Sä tuut kokemaan kaikki maholliset tunteet sateenkaren väreissä, väistämättä ja valehtelematta. Ihmisten suhtautumistavoissa isoihin tunteisiin ja asiohin on suuria eroja, ja osa käsittelee asiat huonommin ku toiset. Kenenkään elämä ei oo tasasta junamatkaa ehjillä raiteilla, tai jos on, niin mä säälin sitä.
   Kaiken, mitä sä kohtaat voi kääntää voimavaraks. Sun oma kasvu helpottuu, jos sä hyväksyt sen faktan, et kaikki ei aina mee putkeen. Otetaan esimerkiks vaikka klassiset sydänsurut. Kukaan tuskin selviää ees täysikäseks ilman murtunutta sydäntä tai tuskan siivittämiä kyyneleitä. Toisen ihmisen hylkäämiseks tuleminen on ihan käsittämättömän kamalaa ja kipeetä, ja välillä tuntuu, et ehjäks tuleminen on täys mahottomuus, ja uus onnellinen elämä ilman toista silkkaa urbaanilegendaa. Myönnän ja tiiän, että tää on ihan hirveetä, enkä väitä tietäväni keinoo sen välttämiseks tai parantamiseks. Kivusta toipumisen eka askel on kuitenki asian hyväksyminen. Kun sä tiedostat omat tuntees ja uskallat sanoo, et kaikki ei oo okei, oot jo askeleen lähempänä ehjää sydäntä. Tää on jälkiviisautta, jota useimmat meistä harjottaa vasta sitten, ku vahinko on jo tapahtunu. Ihan hyvä juttu, mut there's also a thing called prevention. Ennaltaehkäsy.
     En sano, et elämää pitäis kattoo negatiivisella asenteella tai oottaa pahinta, mut mun mielestä on vaan hyvä varautua ja olla valmis siihen, et joku menee pielee. Sen ei tarvi tai (todellakaan) pidä olla asia, joka ahistaa ja joka on koko ajan mielessä, mut pieni ajatuksen uhraus sille ees jossaan vaiheessa elämää helpottaa kriisejä ja suuria muutoksia huomattavasti. Niiku jo aikasemmin sanottu, hyväksyntä pelaa isoo roolia siinä, et yksilö voi selvitä omaa hyvinvointia uhkaavista ja murtavista tilanteista. Koska elämässä tulee eteen väistämättä asioita, jotka satuttaa ja on haitaks, mun mielestä ei oo mitään väärää siinä, et hyväksyy ne jo ennenku ne iskee.
   Jos sä haluat elää täysillä ja kasvaa ihmisenä, sun täytyy varautua niihin ylä- ja alamäkiin. Sun sydän murtuu, ihmisiä tulee tavalla tai toisella poistumaan sun elämästä, välillä kaikki menee pieleen. Entä sitten? So what. Niin sen pitääki mennä. Nää on kaikki tosi isoja asioita ja ne kuuluu kokee suurilla tunteilla, niitten kuuluu sattua ja ehkä muuttaa sua isossakin mittakaavassa. Given the fact et nää kaikki on ihan perseestä, voit sä myös hyötyä niistä. Hyväksymällä sen, et sun eteen tulee tulemaan näitä tilanteita, sä varmistat, et niin tapahtuessa sä et muserru. Kun sä oot valmiiks hyväksyny sen, et kaikki loppuu aikanaan tai aina ei suju, voit sä tilanteen tullessa kohdalle sanoo, et tiesit sen päivän koittavan. Tää ei oo pahanilman manaamista, vaan johtaa siihen, et sä voit suoraan negatiivisen itsesäälin, maailman kiroomisen ja defenssien rakentamisen sijaan keskittyä työstämään itteäs yli siitä tilanteesta.

    "Just accept the fact that there are things in your life that won't go the way you wanted to.

Accept the fact that there are people who will turn their backs on you

when you need them the most. Accept the fact that happiness doesn't come

from the things/people around you, but within you. Accept the fact that 

behind every heartache, there is a lesson. Acceptance is the key."

Mun mielestä elämä on loistavaa. Rakastan sitä, et me voidaan pienen hetken ajan olla maailman onnellisimpia, surullisimpia ja hämmentyneimpiä olentoja mitä maa päällään kantaa. Musta on ihan uskomattoman kaunista nähdä ihmisten kasvavan ja voimistuvan vastoinkäymisiensä myötä. Kärsimys ei oo kaunista, mut lopputulos voi olla. Joten anna ittes velloa surussa, kellua pilvilinnoissa tai uppoutua syvimpiin mahollisiin tunteisiin. Älä ikinä kiellä itteäs tuntemasta, mut älä myöskään anna sen ottaa valtaa sun koko elämästä. Arvet haalistuu, hymyt kirkastuu ja maailma aukenee. Hyväksymällä  ja ottamalla vastaan sen, mitä elämä sulle antaa, voi olla kauaskantosia ja ihan mielettömiä seurauksia. Älä pelkää elää ja rakastaa; vaikka siihen kuuluiskin kipu. Ehkä joskus menee pieleen, ehkä ei. Loppujen lopuks susta kasvaa ihminen, joka on kaunis, viisas, valmiina kaikkeen. Eikä tota ihmistä kaada enää mikään. Mä oon aika innoissani tosta ihmisestä, entä sä?

Closure

 Toisesta yli pääseminen voi olla kahenlaista; määrätietosta ja lopputuloksen saavuttavaa, tai soutaa-huopaa tyyppistä sahaamista. Kumpikaan tapa ei oo helppo, sillä eihän ihmissuhteiden rikkoutuminen oo ikinä kenellekkään sitä parhainta huvia, mut ensimmäinen säästää omia voimia ja tunteita huomattavast enemmän.
Rakkauden, ihastuksen tai ystävyyden jättäminen taakse on monimutkanen prosessi. Ihminen ei sormia napsauttamalla unohda tunteitaan ja kaikkii yhteisiä muistoja (vaikka me kuinka näin joskus toivottaiskin tapahtuvan). Suuret tunteet on aina suuria tunteita, ja niiden hautaaminen vaatii hyvin suuren kuopan.
Erot ei välttämättä oo kovinkaan sujuvia, sillä yleensä käy niin, et toinen osapuoli jää kaipailemaan toisen perään, mikä ei ookkaan millään tavalla yllättävää. Toisesta yli pääseminen vaikeutuu huomattavasti, ku halutaan eri asioita. Oli kyseessä sitte ero pitkäaikasesta suhteesta, turhien tunteiden elättelystä tai yhen illan jutusta, tunteet sekottaa meidän pään ja saa tekemään tyhmiä asioita ja ajaa aika tehokkaast hulluks. Mitä tehdä, kun järki sanoo toista, ja tunteet toista? Tunteille tai ihmisen mielelle ei valitettavast oo kompassia, joten suunnistaminen oikeeseen suuntaan voi olla aikamoista hakuammuntaa ja köydenvetoa.
Niiku jo mainittu, yli pääsemiseen on kahenlaista tekniikkaa. Suoraan puhuminen ja kaikkien korttien esillelaitto helpottaa erotilannetta tehokkaast, ja antaa molemmille osapuolille tilaisuuden kartottaa ittensä tilanteen tasolle. Ku asiat selvitetään me-mennään-tässä-nyt-tyylillä, haavottumisen mahollisuus minimoidaan ja omien tunteiden sammutus jää pieneks työks.
Vaikeempaa onki, ku kaks yksilöä haluaa eri asioita, tai ehkäpä henkilö A ei ees tiedä, että henkilö B:llä on tätä kohtaan tunteita. Haaveitten taaksejättö ja tuhoominen on ihan uskomattoman vaikeeta tilanteessa, jossa toista ihmistä ei voi välttää, tai jos ei oo välineitä oman psyykkisen toiminnan harjottamiseen ja kehittämiseen. Turhien tunteiden elättely on henkisest todella raskasta.
Sattuu vietävästi kattoo eessään jotain tietäen, ettei se ikinä tuu olemaan sun. Tunteet ei sammu vesiletkulla, vaikka kuinka yrittäisit. Tilanteessa, joka on epäselvä molemmille osapuolille, on hirveen vaikee liikkua mihinkään suuntaan, koska pienimmätki muutokset suhteessa voidaan tulkita uudeks mahdollisuudeks.
Kun toinen ihminen ei vastaa sun tunteisiin, totta kai se kolahtaa egoon ja omaan psyykeeseen. Ja sen kieltäminen on turhaa ja vaan energiaa tuhlaavaa. Yli pääseminen on vaikeinta, ku toista ei kuitenkaan haluu poistaa elämästään, mut jotenki pitää löytää tie siihen platonisempaan suhteeseen. Tätä vaikeuttaa kommunikaatiovaje tai puhas piittaamattomuus toisen tunteista.
Etäisyyden ottaminen ongelmiin on loistava tapa puhistaa ajatuksiaan, mut niitäkään ei voi vältellä ikuisest. Eikä haluukkaan. Helpointa ois, jos suhteen molemmat osapuolet tietäis toisen tunteet ja halut, mut harva saa suunsa puhuttua puhtaaks aina, ku tarve olis.
Tunteiden tukahduttaminen ja taaksejättö on aikaa vievää ja kipeetä puuhaa. Sen takia on nimenomaan hyvä sopia, että nyt tulee ero, tää ei enää jatku. Selkeys siitä, et kaikki on ohi helpottaa omaa henkistä taakkaa ja luo selvemmän näkymän tulevaisuudelle. Mut läheskään kaikissa tapauksissa asioita ei pääse puhumaan suoraan oman kumppanin, ihastuksen tai ystävän kanssa. Sillon ilmaan jää roikkumaan haitallinen "mitä jos"-tunnelma.
Jossittelu on kuluttavaa ja väsyttävää. Vaikka kuinka haluis siirtyä eteenpäin, se pieni ääni päässä ei hiljene. Pienet hellyyden merkit, katseitten vaihdot tai kontaktissa oleminen hämmentää tunteita ja päätä. Järki sanoo, et mahollisuudet on ohi ja peli on tässä, mut sydän jaksaa toivoo ja elätellä turhia toiveita ja haaveita. Sillon me takerrutaan pienimpääki monitasosesti tulkittavissa olevaan asiaan, eleeseen tai lauseeseen. Nää on tuhosia siitä, et ne polttaa sillat, jotka me ollaan rakennettu päästäksemme pois kyseisen henkilön luota. Eteenpäin liikkuminen ei yksinkertasesti onnistu, koska meissä elää vielä se pieni toivon liekki. Ja ton toivon liekin takii me ollaan valmiita suinpäin hylkäämään kaikki tapatunu edistys, ja syöksytään takas tilanteeseen joka ei luultavast oo milllään tavalla muuttunu, mut "saattais ehkäpä toimia tällä kerralla".
Ihminen ansaitsee kunnon lopetuksen. Lupauksen ja selvyyden siitä, et ei, näin ei tule tapahtumaan, me ei olla mitään. On epäreilua kuvitella, et toinen vaan väsyy ja luovuttaa jossain vaiheessa kun vastakaikua ei tuu. Vielä epäreilumpaa on toisen osapuolen tahallinen tai tahaton harhaanjohto; ylitse pääseminen on mahdotonta jos joka puolelta tulee sekavia signaaleja; yhtenä päivänä rakastetaan ja toisena vihataan.
Väsyttää. Väsyttää niin uskomattoman paljon. Vaikka kuinka haluis olla taas vapaa ja onnellinen, näkymättömät siteet ja turhat unelmat sitoo toiseen ihmiseen ja estää liikkumisen eteen. Ja mä toivoisin, et osaisin kertoo miten tästä mennään eteenpäin. Sekavuus ja hämmenys on valtavan sekottavia tunteita, ja ihminen ei yleensäkkään tunteista puhuttaessa oo kovin rationaalinen.
Jos epävarmuus valtaa sun suhteen ja elämän, sä tiiät iteki et se on myrkyllistä. Välinpitämättömyys ja toisessa kiinni roikkuminen on vastakkaisuuksia jotka ilmenee jokasessa ihmissuhteessa. Kumpa kaikki kipu menis pois nappia painamalla. Kumpa.
Älä ikinä uhraa itteäs ja omaa hyvinvointias sen takia, että roikkuisit turhassa. Rakkaus on vaarallinen tunne, sillä se joko tuhoaa ihmisen tai rakentaa hänet. Yli pääseminen on helvetin vaikeeta ja sattuu aivan saatanasti. Varsinkin, jos tulokset ja edistys romuttuu aika ajoin. Mä en osaa sanoo mitään enää.
Sä ansaitset pitää huolta itestäs. Sä ansaitset kunnollisen lopun ja selkeyden elämääs. Sä ansaitset kuvioihin ihmisen, joka pitää susta tiukemmin kiinni ku ikinä oot osannu haaveillakaan. Sä et ansaitse myrkyllisiä ja uuvuttavia ihmissuhteita.

Mulla oli tosi hieno ja monimuotonen ajatus tän postauksen suhtee, mut as usual mun päässä pyörii liikaa eikä ajatukset muodostu lauseiks haluamallani tavalla, mut tää biisi kuvaa aika hyvin, noh, kaiken.

I hate the way I love you

Alotin tän postauksen kirjottamalla liudan kirosanoja, ja luulen et ne kuvaaki mun tunnetilaa paremmin ku mitkää muut sanat ikinä, mut hey ho let's go. Kuuntelen myös samalla Antti Tuiskuu vuodelta 2005, joten kirjotusalusta on lähtökohtasest ihan mahtava. (Jokes).

Asiaan.

Jokanen meistä kohtaa torjuntaa, sydänsuruja ja yksinjäämistä elämänsä aikana. Negatiiviset tunteet liittyy olennaisesti näihin kaikkii tapahtumiin, mut musta on mielenkiintosta, kuinka ihmiset suhtautuu näihi tilanteisiin. Erityisesti suru ja viha on aika vaarallinen ja tehokas yhistelmä.
Kuinka pahasti saa ottaa turpaan, enneku viha ja itsesuojelu ottaa vallan? Miks me suojellaan itteemme olemalla täysiä mulkkuja sitä ainoota ihmistä kohtaan, jota me ollaan hetki sitten rakastettu enemmän kun mitään? Onks ihminen kyvytön käsittelemään oman egon haavottumista ja kipua?

Siinä missä suru ja itsesääli on osittain opittuja, osin luonnollisia selviytymismekanismeja, viha ja torjunta kumpuaa alkukantasest ja psykologisest oman minäkuvan puollustamisenhalusta ja yrityksistä estää isommat vahingot tunnetasolla. Ristiriitasta sinänsä, sillä blokkaamalla ja olemalla paskoja me satutetaan sitä toista ihmistä vaikkei se sitä ansaitsis, ja samassa kierteessä aiheutetaan itellemme enemmän pahaa oloa. Miks on niin paljon helpompi vaan kääntää selkä ja antaa terävän kielen laulaa, ku kattoot toista silmiin ja sanoo et; "nyt mua sattuu"?

Tunteista puhuminen helpottuu huomattavast iän myötä ja aitojen ihmisten kanssa, mut kipu tuntuu olevan aina aihe, josta on vaikein puhua. Useimmiten varsinkaan se henkilö, joka sitä surua aiheuttaa, ei oo omasta vaikutuksestaan tietonen. Ympyräähän siinä mennään, ku ite ei saa suutaan auki ja toinen raukka ihmettelee, mikä suhteessa on muuttunu.
Kohatessaan vastoinkäymisiä me joko käsitellään sitä surua ja pettymystä, tai me ignoorataan se. Jälkimmäisessä tapauksessa kuvioon astuu viha, agressio ja itsepuollustus. Nää kuullostaa paperilla pelottavilta ja tosi epäterveiltä piirteiltä, mut todellisuudessa joka ikinen meistä harrastaa niitä. Kun vaikkapa sydänsuru tai hylkääminen iskee, on yksinkertasesti helpompaa suojella itteään vittuilemalla ja mulkoilemalla. Näin me kuvitellaan estävämme haavojen repeeminen. Väärässähän me ollaan, mut aina on hyvä yrittää.
Toista voi rakastaa niin paljon, mut rakkauden ja vihan välinen raja on häilyvä ja erittäin helppo ylittää. Itsensä suojelu ja puollustaminen ilkeilemällä ei oo toimiva kikka, mut sitä on aina joskus yritettävä. Kun tuntuu, et maailma murenee ja toista ei kiinnosta pätkän vertaa, on yksinkertanen pään aukominen helpoin ja käytetyin tie. Me kuvitellaan, et sanomalla yhtä ja ajettelemalla toista me jotenki saadaan aikaan muutoksia, tai jotenki maagisesti viestitettyä sille toiselle että hei, ei kiva. Onhan tää lapsellinen ja aivan väärä lähestymistapa, mut joissain tilanteissa itteeään ei voi estää. Kun itteään ei pysty etäännyttämään toisesta hyvällä, se kanavoituu paskamaiseen käytökseen ja huonoon kielenkäyttöön, joka varmasti toimii. Ehkä. Joskus.
Tiiättekö sen ristiriitasen tunteen, ku toisaalta tekis mieli huitasta toista tuolilla, ku taas toisaalta ottaa syliin eikä päästää ikinä irti? Pehmeys on heikkoutta ja me päästään paljon vähemmällä, ku kovetetaan ittemme ja mielemme.

"En pääse irti, mä valun hukkaan
Sä et sitä edes huomaa"

On äärimmäisen tuskallista kattoo ihmistä josta välittää, ja samalla tietää, et jokanen sekunti sen seurassa lisää sun tunteita ja näin ollen myös pahaa oloa. Ei kukaan haluu päästää rakkaudesta ja euforiasta irti, mut entä jos ne pienet onnen hetket onki niitä, jotka luo toivoa, joka romahtaa öisin pimeässä alas? Toivo on vaarallinen tunne, sillä se saa ihmiset yrittämään ja taistelemaan. Toivo joko pelastaa tai tuhoaa.

Voiko ihmistä eristää elämästään ja jättää pois pelkästään sen takia, että siitä yksinkertasesti välittää liikaa? Onko oikein jättää toinen yksin, vaan koska tietää, et oma rakkaus ei tuu ikinä olemaan sille tarpeeks? Ollaanko me valmiita hylkäämään ystävyys- ja parisuhteita välittämisen ja rakkauden takia?

It's painful to look at you but it hurts when I don't

It's excruciating to hear you laugh and see you smiling 

when I know I'll never be enough to make you

feel that way.
I love you, I do. 

But sometimes love means pain and it's unavoidable

So forgive me for being so humanly weak

and take my cold hearted looks

as a way of me saying "I'm sorry I've had enough."

Ittensä kovettaminen ja eristäminen on itsesuojelua, eikä ketään voi syyttää siitä. Välillä on parempi olla itsekäs ja valita oma hyvinvointi toisen sijaan, vaikka se tarkottaiskin kipua jommalle kummalle osapuolelle. On susta itestäs kiinni valita tilanteet, joissa päästät irti ja joissa pidät kiinni kovemmin kun koskaan ennen.
Jotku ihmiset on liian arvokkaita menetettäviks, eikä ne ansaitse sun kylmyyttä, ei, vaikka suhun kuinka sattuis. Juttu on se, et elämä on vaikeeta ja arvaamatonta. Kipu kuuluu asiaan ja välillä se voi olla kaunista. Älä tee menettämisestä tai kiinni pitämisestä joko-tai-tilannetta, vaan ajattele laatikon ulkopuolelta. Uskalla sanoa, et tuntuu paskalta ja kaikki kaatuu päälle.Uskalla myös päästää irti. Asiat muuttuu tai ei. Kylmyys ja inhottavuus ei loppujen lopuks vie ketään pitkälle, eikä varsinkaan haihduta tunteita pois.

Why I'm a feminist

Mua ärsyttää ihmisten ennakkoluulot feminismiä kohtaan. Mua ärsyttää se, kuinka hyvää tarkottava ihmisoikeusliike muuttuu tietämättömyyden johdosta joksku ihan muuksi. Ymmärrän ja hyväksyn sen, et aina tulee olemaan ihmisiä jotka on mun kanssa eri mieltä ja pyörittelee silmiään, mutta mun osalta mä voin selventää asioita. Tässä on siis mun kahdeksan syytä sille, miks mä olen feministi.

Mä olen feministi, koska...

1. mä uskon tasa-arvoon
Feminismi on virallisesta määritelmältään sukupuolten poliittinen, taloudellinen ja sosiaalinen tasa-arvo. Feminismi on ensisijaisesti naisasialiike, mut se ei oo synonyymi miesvihalle. Tehään termistö ihan näin heti alkuun selväks, ettei kelleen jää epäselvyyksiä. Misogony= naisviha, valta miehille. Misandry= miesviha, valta naisille. Feminismi= tasa-arvo kaikille ihmisille. Feminismi on rauhanomanen liike, eikä sen tarkotuksena oo alistaa tai syyttää ketään. Mä uskon, että sukupuolet on tasa-arvosia ja ihan yhtä lailla kykeneviä olentoja. Stereotyyppiset erot sukupuolten välillä, kuten vaikkapa naisten suurempi hoivavietti, empaattisuuskyky ja tunteellinen epävakaus sekä miesten tunteettomuus ja naisia korkeampi rationaalisuus on yhteiskunnan sukupuoliroolien tuotetta ja ympäristön ja kasvatuksen tulosta. Totta kai miesten ja naisten välillä on biologisia ja luonnollisia eroja, mut suurin osa näistä eroista saadaan aikaan tietosesti ja tiedostomatta kulttuurin ja stereotypioiden kautta.
2. feminismi rikkoo sukupuolirooleja
Toisin kuin usein kuvitellaan, feminismi ajaa myös miesten hyvinvointia ja oikeuksia. Sukupuoliroolien rikkominen on loistava esimerkki siitä, kuinka yhteiskunnallista tietoutta ja naisten oikeuksia kasvattamalla myös miehet voi vapautua ahtaista ja haitallisista lokeroistaan ja sukupuolirooleistaan. Otetaan esimerkiks vaikkapa naisten kokema parisuhdeväkivalta. Miesten kokema paine siitä, että tunteista puhuminen on heikkouden merkki johtaa usein padottuun ahdistukseen ja kasvavaan agressioon, joka purkautuu väkivaltana parisuhteessa. Kun me hylätään vanhat ajatusmallit siitä, kuinka miehet ei itke ja kuinka miehet ei näytä negatiivisia tunteita (rakentavalla tavalla, esim. puhumalla), omista tunteista puhuminen ei oo enää noloa tai hävettävää. Kun ahistus ja suru pääsee purkautumaan terveellä tavalla, se ei enää patoudu ja räjähdä haitallisin seurauksin parisuhteen toisen osapuolen kustannuksella. Naisten ei enää tarvi kärsiä väkivaltaisessa ja vaarallisessa parisuhteessa, eikä miesten tarvi osoittaa epätervettä ja epäinhimillistä tunteettomuutta. Tadaa.
Feminismin avulla myös voimaannutetaan naisia pois uskomuksista, joiden mukaan tietyt piirteet, käyttäytymistavat tai ammatit olisivat miehisiä tai naisilta poissuljettuja. Ellei kyseessä oo penismallin ura, naiset pystyy aika lailla samoihin duuneihin ku miehetkin.
3. raiskaukset, seksuaaliväkivalta ja seksuaalinen häirintä ovat kasvavia ja arkipäiväisiä ongelmia 
Raiskaukset on kautta aikojen ollu tapa alistaa naisia ja tehostaa vaikkapa sodankäyntiä. Naisten vartalot on pelinappuloita, joita voidaan käyttää omien himojen ja vääristyneiden fantasioiden toteuttamiseen. Vuosittaiset raiskaukset on tilastotasolla kasvussa, merkiten sitä, että joko raiskauksien uhreja on entistä enemmän, tai yhä useampi raiskaustapaus tulee virkavallan tietouteen. Oli miten oli, yksikin raiskaus on liikaa.  Seksuaalinen alakynnessä oleminen on arkipäivää lähes jokaiselle naiselle maasta tai rodusta riippumatta. Uskallan väittää, että suurin osa maailman naisista kokee seksuaalista väkivaltaa/häirintää elämänsä aikana, ja tilastotiedot onkin mun puolella. Yli 90% prosenttia kenialaisista naisista tulee kokemaan elämänsä aikana seksuaalista väkivaltaa tai ahdistelua. Yks neljästä amerikkalaisnaisesta joutuu raiskauksen uhriks.
Catcalling eli kaduilla huutelu on varsinkin jenkeissä kasvava ilmiö, ja ite sen uhriks joutuneena voin sanoa, että se todellakin on ongelma. Kaduilla huutelu ja lähijunassa hiplailu nähdään harmittomana leikkinä, joka naisen tulis ottaa kohteliaisuutena. Antakaa, et mä sanon yhden jutun. Seksuaalinen häirintä ei ole ikinä kohteliaisuus. Siitä ei tule olla kiitollinen, siitä on lupa suuttua. Jossain mennään pahasti pieleen, kun ainoa tapa, jolla naista koetaan voida lähestyä ja kehua on tämän oma henkilökohtaisen tilan ja vartalon koskemattomuuden loukkaaminen.
Päivittäinen seksuaalinen häirintä ohitetaan usein olankohautuksella, ja mulle on itseasiassa kerran jopa naisen toimesta sanottu, että "sitä nyt vaan tapahtuu ja siihen on totuttava". Joopa joo.
Iso ongelma naisille on työelämässä kohdattava häirintä, josta usein ei uskalleta oman työpaikan menettämisen pelossa raportoida kellekään. Asiasta raportoiminen asettaa naisen vasikan asemaan ja altistaa työpaikkakiusaamiselle ja työtilaisuuksien edestä lipumiselle. Muistakaapa kaikki tytöt siellä, jos joku kutsumatta ottaa asiakseen hiplata sun persettä ihan missä vaan, sulla on lupa huutaa. Sulla on lupa huutaa niin, että se kuuluu Kiinaan saakka.
Seksuaalinen häirintä saatetaan nähdä harmittomana asiana joka kuuluu perusnaisen elämään, mut raiskauksiakin vähätellään yllättävän paljon. Me kasvetaan yhteiskunnassa, jossa meille opetetaan "älä tule raiskatuksi", sen sijaan että sanottaisiin "älä raiskaa". Uhrin syyllistäminen on iso osa nykypäivän raiskauskulttuuria, ja saattaa livetä huomaamatta jokaisen huulilta. Raiskaustapauksista vain n. 32% tulee poliisin tietouteen, ja ne uhrit jotka uskaltautuu kertomaan jollekin, saa osakseen kovaa arvostelua ja tuomitsemista. "Mitä sulla oli päällä?", "olitko sä humalassa?", "olitko sä aikasemmin flirttailu raiskaajallesi?" on kysymyksiä, joihin viaton uhri surullisen usein törmää. Usein nää on myös tuomiota saadessa lieventäviä asianhaaroja.  Raiskaus ei ikinä oo uhrin vika, eikä tällaset turhanpäiväset kysymykset kuulu raiskauskeskusteluun. Plus, kukaan ei ikinä kysy näitä kysymyksiä miesuhreilta, miks naisuhrit olis yhtään sen poikkeavampia?
Suomessa kuulee hyvin harvoin raiskaustarinoita, mutta silti joka viides nainen joutuu seksuaaliväkivallan uhriksi elämänsä aikana. Tää tarkottaa sitä, et jos me otetaan 150 tyttöä sun koulusta, 30 niistä on kokenut tai tulee kokemaan seksuaaliväkivaltaa jossain vaiheessa elämäänsä. Aika surullista, eikö? Mulle mun oman kehon koskemattomuus on aina ollut itsestäänselvyys, mut monelle muulle ilmeisesti ei.
Usein raiskauksista puhuttaessa otetaan vastaan tuohuneita kommentteja siitä, kuinka miehiäkin raiskataan, ja kuinka miehet pitää sisällyttää keskusteluun. Se on ihan totta, ja on tosi surullista, kuinka miesuhrien asemaa vähätellään ja kuinka heitä ei oteta tosissaan. Suurin osa raiskauksista tapahtuu naisille, mut miehiä ei silti saa jättää keskustelusta ulkopuolelle. Suomalaisista miehistä 24% on kokenut seksuaalista häirintää. Jälleen kerran tätä asiaa puidessa me törmätään haitallisiin sukupuolirooleihin. Naisten ollessa siveellisiä neitsyt Marioita, miehet nähdään olentoina, joilla on vapaus ilmaista seksuaalisuuttaan vapaasti. Tää johtaa vaaralliseen harhaluuloon siitä, että miehet olis aina valmiita ja halukkaita seksiin. Uhreja ei oteta tosissaan ja heille nauretaan, sillä "ei miestä voi raiskata", "olisit ilonen ku kerranki sait", "tosimiehet tykkää tästä". Miesten on sosiaalisen paineen ja häpeen vuoksi vaikeempi kertoa tapahtuneesta kenellekkään. Feminismi taistelee jokasen yksilön oman koskemattomuuden puolesta ja tää sisällyttää kaikki sukupuolet.
4. nainen ei ole pomo, vaan pomottava
Meijän sukupolvelle ajatus siitä, että vaan mies voi olla johtotehtävissä on onneks jo historiaa. Meidänki ajatusmaailmaan on kumminki iskostunu sosiaalisia ajatusmalleja siitä, mikä on sopivaa käytöstä miehelle ja mikä naiselle. Ryhmätöissä, projekteissa tai tilaisuuksissa ohjia ottavaa tai neuvoja antavaa naista ei nähdä tiukkana pomona, vaan kontrollifriikkinä ämmänä, jonka kannattais rentoutua. Siinä, missä tiukka miespomo saa arvostusta alaisiltaan, saa nainen silmien pyörittelyä ja suputtelua siitä, kuinka sillä on nyt varmaan kolmetoista sitruunaa ja lastillinen hiekkaa siellä, minne aurinko ei paista. Mua on pelottanu aikasemmin sanoa kunnolla mielipiteeni kouluprojekteissa ja ryhmätöissä, koska mua on inhottanu ajatus siitä, että mua katottais nenä rutussa ja arvostellen. "Mitä se tuokin tuossa pomottaa?". Pojille ei kuitenkaan ikinä sanota näin. Jos sulla on tietoa ja taitoa jollain alalla, älä ikinä peittele osaamistas, äläkä varsinkaan anna kenenkään sanoa suo pomottavaks.
5. sanaa "feministi" käytetään loukkauksena
No, tää nyt on lähinnä vaan huvittavaa. Kannatan tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia, vitsi ku mä oon kamala ja ärsyttävä ihminen.
Jossain vaiheessa on tapahtunu jotai tosi outoo; feminismistä on tullu ruma sana ja asia, jota tulis hävetä. "Feministi" tuo monille mieleen lyhythiuksisen, epäviehättävän miestenvihaajan huutamassa milloin mistäkin. Niillä ihmisillä, jotka käyttää tätä haukkumasanana, on selvästi väärä käsitys feminismistä ja se on mun mielestä aika säälittävää. Me eletään kumminki vuotta 2015, ja musta tollaset idioottimaiset ennakkoluulot ois jo aika jättää taakse.
6. tyttöys on loukkaus
"Sä heität ku tyttö", "toi pillittää ku pikkulikka", "don't be such a pussy". Tyttöys yhistetään heikkouteen, ylitunteellisuuteen ja epäonnistumiseen. Tytöt saa nuoresta iästä asti käsityksen, et tyttöys on asia jota tulee hävetä ja josta tulee olla pahoillaan. Haitalliset ja ilkeet kommentit iskostuu tyttöjen mieleen ja muuttaa maailmankuvaa sekä kokemusta omasta pystyvyydestä. Tytöille opetetaan alusta asti, että olemalla tyttöjä he ovat hävinneet jo valmiiks. Tää on väärin ja erittäin vahingollista.
Kuten jo aikasemmin sanoin, lähes kaikki sukupuoliroolit ja esteet, jotka muka erottaa tyttöjä ja poikia, on kulttuurin ja yhteiskunnan tuottetta. Meijän on korkee aika alkaa arvostamaan ja kannustamaan tyttöjä samoihin suorituksiin poikien kanssa, sillä tytöt pystyy siihen yhtä lailla.
Totta kai mä heitän kun tyttö, mähän olen tyttö! Ja mä heitän helvetin hyvin.
Myös pojat saa osansa tästä leikistä. Naiseus ja tyttöys yhistetään negatiivisiin asioihin, ja sitä on helppo käyttää aseena ja lannistusmekanismina. Pojalle on noloa tulla kutustuks tytöks. Miksi? Mikä naissukupuolessa on niin käsittämättömän nolo ja inhottavaa, että heihin rinnastuminen on kauhea loukkaus? Tytöt on vahvoja ja upeita ihmisiä siinä missä pojatkin, ja tällänen syrjintä kuuluu kivikaudelle. Mä en halua et ykskään tyttö kuvittelee ettei voi tehdä jotakin vaan sen takia, että on tyttö. Mä en halua, et ykskään poika joutuu naurunalaseks koska joku kutsu sitä tytöks. Tyttöys ei ole huono tai nolo asia, itseasiassa tää on aika loistavaa.

  
7. kaksinaismoralismi jakaa sukupuolet epätasa-arvoisiin ja leimaaviin ryhmiin
Kaksinaismoralismi on yks suurimmista epätasa-arvoo aiheuttavista tekijöistä. Me luodaan jatkuvasti ristiriitoja miesten ja naisten välille, jotka johtaa syrjintään ja haukkumiseen. Varsinki seksi on iso tabu sukupuolten välisiä asioita tarkastellessa. Paljon seksiä harrastava mies on kuningas ja hyvä äijä, nainen taas itsekunnioituksen menettänyt huora. On olemassa sanonta "Hyvä avain käy jokaiseen lukkoon. Lukko, johon jokainen avain käy, on huono lukko". Tää on ehkä ällöttävin ja huoraleimaavin asia, jonka oon ikinä kuullu. Onko tähän uskovat ihmiset tietosia siitä, että naiset on AIVAN samalla tavalla seksuaalisia olentoja kuin miehet? Miks seksistä nauttiva nainen on helppo lutka, jonka täytyis ryhdistäytyä? Sitä paitsi, jos naisten oletetaan pitävän haaransa kiinni, kenen kanssa ne miehet sitte oikein seksiä harrastaa? Aivan.
Voitaisko me viimeinki tällä vuosituhannella jättäää pois tuomitsevat ajatusmallit ja antaa jokaselle oikeus nauttia elämämästään omalla tavallaan?
8. naisilta on evätty oikeus ilmaista itseään vapaasti
Kaikki, mitä naiset tekee on seksualisoitu. Viha, älykkyys, tyhmyys, intohimo, kiltteys ja ilkeys. Jokanen meidän liike on valmiiks ajateltu ja jalostettu. Naisilta puuttuu oikeus määrittee itte ittensä.
Mulle feminismi on aina edustanu naisen oikeutta valita. Valita vapaasti se, millasen elämän hän itselleen haluaa. Naiset tuomitaan kaikesta, me ollaan aina liian tyrkkyjä, tekopyhiä, tiukkoja, helppoja, tätä listaa voi jokanen itse jatkaa. Ei riitä, et yhteiskunta ympärillä tuomitsee meidät jo valmiiks, naiset syyllistyy toistensa tuomitsemiseen ihan yhtä lailla.
On harmillisen yleinen ajatusmalli, et naiset laittautuu miehiä varten. Et kaikki mitä me tehdään, on vastakkaisen sukupuolen miellyttämistä varten. Tää on vahingollinen ja pelottavakin ennakkoluulo, joka aiheuttaa aika ajoin inhottavia konfliketeja. Valinnanvapaus on musta semijees, ja sen takia kannatankin naisen oikeutta päättää itte, ketä miellyttää vai miellyttääkö ketään. Koska feminismi edustaa naisen omaa valinnanvapautta, kaikki valta hänen omaa elämää koskien on omissa käsissä.
Pukeutuminen ja meikkaaminen tuottaa iloa isolle osalle naisista, ja ylläri, he tekee sitä ihan itseään varten. Harva herää aamulla ajatellen, että "laitetaampas tänään Naked-paletti laulamaan kun tuo Pekka niin mun smokey-eye lookista tykkäää". Ehei. Monelle meikki ja kauniit vaatteet tuo itsevarmuutta ja hyvää fiilistä, ja se tulee heille sallia.
Siinä missä yks harrastaa laittautumista omaks ilokseen, tekee toinen sen treffikutsujen ja ihailevien katseiden perässä. Ja tää on ihan yhtä lailla oikein. Feminismissä on mun mielestä upeeta se, kuinka se antaa jokaselle naiselle oikeuden toteuttaa itteään omalla tavallaan. Ei oo väärää tapaa olla nainen, ja meidän tulee tuhota ennakkoluulot siitä, että naiset toimii vaan sosiaalisesta paineesta ja halusta miellyttää muita.

Multa olis löytyny vielä tusinoittan muitakin syitä, mut tää postaus alkaa olla siinä mitoissa et on aika lopettaa. Mä toivon, että tää postaus avais edes jonkun silmät uudella tasolla ja korjais vääriä ennakkoluuloja feminismistä. Mä oon ylpee vakaumuksestani ja seison vahvasti sen takana.
Jos jollaan löytyy vielä negatiivisia tunteita feminismiä kohtaan tän romaanin jälkeen, niin ongelma on luultavasti jossain ihan muualla kuin feminismissä. Pyritään levittämään hyvää fiilistä ja tasa-arvoa ympärillemme, siitä hyötyy kaikki.
Jos susta jokin asia on pielessä ja sä koet, että sun oma sukupuoli, etninen ryhmä tai ihan mikä vaa kokee syrjintää, älä vaan istu hiljaa ja valita. Tee asialla jotain. Ykskään asia tässä maailmassa ei tuu muuttumaan jos kukaan ei ota tehtäväkseen muuttaa sitä. 

Why rape is never funny

Ihmisillä on tapana vitsailla. Vitsailu on hauskaa, selviytymismekanismi ja luonnollinen kommunikaatiotapa. On kuitenkin olemassa asioita, joista ei vitsailla. Raiskaus ja muu seksuaaliväkivalta ovat yks näistä asioista. Raiskausvitsejä kuulee kumminkin yllättävän usein, eikä niihin näytetä puuttuvan. Näihin vitseihin puuttuessani multa kysytään, että miks mä oon tällänen ilonpilaaja, miks mä oon näin tiukkapipo? Nyt on mun vuoro esittää sulle kysymys. Mikä raiskauksissa ON hauskaa?

Me eletään aikakaudella, jolla mikään ei oo pyhää. Kaikesta voi heittää vitsiä ja kaikesta voi puuttua ihan miten haluaa. Tai sit ei kumminkaan. Vakavista ja kauheista asioista vitsaileminen kertoo aika paljon kertojastaan, tän kokemuksista ja arvomaailmasta. Yhistän tälläsen vitsailun kypsymättömyyteen ja tietämättömyyteen, mut en kuitenkaan enään mun ikäluokkaan tai sitä vanhempiin. Kyllä mäkin voin myöntää, että yläasteella on tultu naureskeltua kaikenmaailman vauvavitseille, mut raiskaus mua ei kyllä ole ikinä naurattanut.  Huumori kehittyy ja kukkii iän myötä, ja jo murrosiän läpikäyneiltä odotan sen verran kypsynyttä ajattelua, että osataan valita asiat, joista voi vitsailla. Tällä tarkotan nyt sitä, että nuorena ja kokemattomana totta kai tulee vitsailtua asioista jotka on kiistanalasia. En sano, että tietyistä asioista saa vitsailla ja toisista ei, vaan kuinka nimenomaan aikuistuessaan ja kypsyessään sen oppii automaattisesti. Yritän tällä vaan tuoda esille esimerkkiä siitä, kuinka jossain vaiheessa voi herätä huomaamaan juttujensa epäsopivuuden ja toivottavasti muuttamaan tapojaan. En haluu asettaa ristiriitoja tai syyllistää, just saying.
On helppo heittää juttua asioista jotka ei koske tai vaikuta meihin, mut musta on järkyttävää, kuinka raiskausläppää kuulee jopa tyttöjen suusta.
Sana "raiskaus" on erotettu alkuperäsestä merkityksestää, ja käytetään nykyään monessa asiayhteydessä. Baari-illasta selvinny nuori nainen saattaa peilliin vilkaistessaan todeta näyttävänsä ihan raiskatulta lehmältä, ja videopeliä hakkaava poikaporukka uhoaa raiskaavansa vastustajansa. Näin negatiivisutta ja kauhua edustava sana jalostetaan uudestaan merkkaamaan jotain hauskaa ja jotain, jolle saa nauraa. Tässä me mennään vikaan.
 Mä toivoisin, että ihmiset ymmärtäis seksuaaliväkivallan vakavuuden. Sen, kuinka totaalisesti se tuhoaa ja repii rikki uhrinsa. Oman fyysisen koskemattomuutensa menettämisessä ja sekä kehollisen että henkisen terveyden halventamisessa ei oo mitään hauskaa. Raiskaus aiheuttaa kipua jokasella mahollisella osa-alueella. Mua ei naurata, kun mun ystävä kertoo, kuinka joku on väkivalloin repiny siltä vaatteet pois. Mua ei naurata se, että 90% kongolaisista naisista on kokenu seksuaalista väkivaltaa. Mua ei naurata se, että raiskauksen uhri herää vielä pitkän ajan jälkeen tapahtuneesta öisin huutaman ja itkemään, koska painajaiset ja paniikkikohtaukset ei jätä rauhaan. Mua. Ei. Naurata.

Usein huomauttaessani raiskauksvitseistä saan vastaukseks "ihan sama, ei ketään teistä oo raiskattu". Tässä vaiheessa tekee mieli huutaa. Let me get this straight. Raiskauksen uhri harvoin kertoo kovinkaan monella (usein ei yhdellekään) ihmiselle tapahtuneesta. Näin ollen sä et ikinä voi tietää etkä olettaa, onko joku sun kaveriporukasta kokenu seksuaaliväkivaltaa. Kuvittele miltä tuntuu, kun sua jatkuvasti muistutetaan sun elämän kamalimmasta kokemuksesta. Kuvittele, että ihmiset nauraa sille. Ihan vinkkinä, joka kerta kun sä vitsailet raiskauksesta, ainakin yks ihminen sun ympäillä päättää, et suhun ei voi luottaa.
Raiskausvitsit viestittää uhreille ja muille ihmisille, että vika on uhrissa. Sen sijaan, että meille opetettaisiin "älä raiskaa", meille opetetaan "älä tule raiskatuks". Vitsit raiskauksista, uhrin vaatetuksesta tai juomisesta jatkaa tätä haitallista kierrettä. Jos jollekin ei vielä ollut selvää, raiskaus ei ikinä oo uhrin vika. Ei ikinä. Näistä asioista vitsailemalla myös ihmiset sun ympärillä huomaa, et sä et ymmärrä. Et sulle ei voi puhua eikä avautua. En usko, et kukaan haluaa ajattelemattomilla vitseillään ajaa ketään pois.
Raiskaushuumori viestittää, että raiskaukset on ihan okei. Mieti hetki seuraavaa. Kertoessas raiskausvitsin sun ympärillä on kolmenlaisia ihmisiä, Uhreja, raiskaajia, ja peruspirkkoja- ja penttejä jotka ei ole kumpaakaan. Peruspirkko- tai pentti tän vitsin kuullessaan yleensä vaan hymähtää, ehkä naurahtaa tai suutahtaa. Asiahan ei häntä liikuta eikä koske. Uhri taas joutuu heti varpailleen. Joka ikinen hetki ja sekunti joka on koitettu unohtaa, vyöryy takaisin. Ahdistus tai kokemus omasta syyllisyydestä kasvaa. Sitten on raiskaja. Harva meistä tuntee raiskaajia, onneks. Sellanen saattaa silti olla joskus ympärillä, vaikka viereinen nainen tai mies bussipysäkillä, joka sattuu kuulemaan tän. Tää ihminen vitsin ja siitä seuraavan hilpeän reaktion kuullessaa tajuaa, että hei, täähän on hauskaa, raiskaus on okei, muutkin nauraa sille. Nyt voin toteuttaa omat sairaat haluni, jes.
Tää esimerkki on kärjistetty, mut ymmärrätte pointtini. Vitsit syyllistää uhria ja asettaa raiskaajan hauskan hemmon jalustalle. Jos rikollisista ja kammottavista asioista vitsailla ja ne nähdään positiivisina ja kiihottavina, me ainoastaan viestitetään pahoille ihmisille, että niiden teot on okein.

Yhden raiskausvitsi on toisen todellisuus. Älä oo se ihminen, joka tuo kaikki huonot muistot ja paniikin pintaan. Maailmassa on miljoonittain hauskempia asioita vitsailtavaks.

Ikävästä ikävästä

"I've always loved the thought of me never needing anyone.

I wanted to be strong, to stand alone. But as the night creeps on me

and the darkness covers everything

I'm becoming more and more aware

of the ugly voice inside me that screams your name"

 Oon pitkään ihastellu ideaa siitä, ettei ihminen tarvi toista ollakseen onnellinen. Ettei vieressä tarvi olla aamulla ketään, ettei kukaan vedä sua kädestä pois ku tekis mieli juosta päättömänä eteenpäin. Mulle yksinolo ei ollu yksinäisyyttä. Mielsin vahvaks ihmiset, jotka pysty elämään onnellisena yksinään, omana seuranaan. Mut asia on niin, että jokanen ihminen elää läpi pimeiden öiden, ja öiset hirviöt ei oo kauniita.
Yksin kulkeminen ei oo pelottavaa. Mut tässä on se juju: on vaikee valaista polkua itelleen, kun joku toinen on valaissu sen sulle sun puolesta liian pitkään. Me ei pelätä yksinäisyyttä, me pelätään pimeetä ja tuntematonta. Pohjan alta katoamista.
Sitä haluais pärjätä yksin, sitä haluais olla vahva. Ihminen on vahva kuitenkin vaan tiettyyn pisteeseen asti. Mulle toisen ihmisen tarvitseminen ja tukalassa ikävässä vellominen on aina merkinny heikoutta. Omalla kohalla siis. Se on heikkoutta sen takia, koska sitä ei voi paeta. Omia tunteitaan ei voi juosta karkuun ja se tekee toisen ikävöimisestä sietämätöntä. Ei oo taikanappulaa joka poistais kaiken kivun. Moni ihminen sanoo pelkäävänsä sitoutumista ja rakkautta, mut todellisuudessa ne pelkää kaiken menevän pieleen ja päätyvänsä taas yksin.  Yksilö ei välttele rakkautta ja kuulumisen tunnetta, se välttelee kipua ja ikävää.

Ikävä ja yksinäisyys kulkee käsi kädessä. Ikävää ei voi hiljentää eikä sen tuskaa vähentää. Kipu turruttaa ja tekee ihmisestä toimettoman ja kyvyttömän. Surullinen totuus on, et välillä ei voi muuta tehdä kun tuijottaa seinää. Kun mikään ei helpota, on vaivattominta vaan antautua. Yksinäisyys on huono nimitys, sillä se ei kuvaa koko totuutta. Yksin jäänyt ihminen ei todellisuudessa tuu olemaan ikinä rauhassa muistoiltaan eikä tunteiltaan, ne ei poistu. On helppo uskotella itelleen, että kaikki on jätetty taakse, kaikki on kuopattu. Silti kello 2 aamuyöllä sä voit silti tuntee missä kohtaa sun solisluuta Hänen sormensa juoksenteli. 

Ikävä on myös helppo sekottaa kaipuuseen. Aika kultaa muistot useammin ku me luullaan, ja samalla me sekotetaan tunteet toisiinsa ja tulkitaan omiamme väärin. Joskus sä kaipaat muistoja, et ihmistä niissä.
Jos on aina pelännyt menetystä ja kipua, sen viimein kohdatessaan käsittää usein väärin. Meidät on opetettu romantisoimaan jokaista ihmissuhdetta ja haavaa joka me matkan varrella saadaan, joten on helppo myös vetää omat tunteet överiksi. Ku kauan pelätty sydänsuru iskee, siitä seuraavat tunteet paisuu helposti liian suuriin mittasuhteisiin ja sekottaa pakan kokonaan. Ehkä viikon kestäny suhde kaataa sut sängyn pohjalle kuukausiks, ehkä muutaman päivän poissaoleva siippa aiheuttaa niin pirummoista ikävää, ettei ees aamiaismurot mene alas. Totta kai tunteet on suhteellisia ja henkilökohtasia, mut me eletään myös ajassa, jossa rakkauden oletetaan saavan meidät huonovointisiksi ja surkeiksi.

Samalla, ku toinen itkee räkäsiks neljätoista nessupakettia, huomaa toinen, ettei ikävän tunne iske lainkaan. Meiltä vaaditaan suuria tunteita jatkuvalla syötöllä, entä jos niitä ei synnykkään? Turtumus on yleinen ongelma ja usein kipu ei tunnu miltään. On turhaa väännellä omia sormia tyhjin mielin ja odottaa kyynelvirtaa, kun sitä ei synny. Tunteettomuus luokitellaan defenssimekanismiksi tai vaan piittaamattomuudeks, mut ehkäpä kauan odotettu rakkaus ei ollukkaan niin spektaakkelimaista, ja nyt sen olessa poissa jäljellä on ikävän sijasta pettymys. Usko mua, tää ei oo outoo eikä väärin. 

Toiselle tunteettomuus on iso ja stressaava taakka, toiselle raastava ikävä aiheuttaa jumalatonta kipua. En osaa sanoa, kumpi on pahempaa.

Toivoisin, et mulla ois viisaita sanoja siitä, kuinka oppia taas olemaan yksin ja selviytymään, mut mulla ei oo. Itsepettymys on suuri kun huomaa, ettei ookkaa niin vahva kun alunperin luuli. Että on ikävä ja että kaikki sattuu. Sitä vaan toivoo, että toisella on yhtä paha olla ja ikävä kun itelläkin. Lapsellista jalanpolkemista, mutta hei, se saattaa auttaa. 

Ikävä ei oo reilua eikä onnenlahjat mee tasan. Mut romahtaminen on yks piirre, joka tekee meistä ihmisiä ja kuolevaisia. Pahan olon romantisointi on väärin, mut kipu kasvattaa. Jossain vaiheessa sun eteen kävelee ihminen joka kattoo sua uudella tavalla. Tavalla, joka saa kaikki rikkinäiset palaset loksahtamaan uudestaan paikoilleen. Luultavasti jompikumpi tulee taas murtamaan sydämensä tässäkin tapauksessa, mut miks paeta välttämätöntä? 

Mä toivon oppivani taas vahvaks. Kun lanaa eka itse oman tiensä tasaseks ja kestäväks, on helppo antaa jonkun toisen liittyä seuraan.

We could make forever after all

Lupaukset ja ikuisuus liitetään tosi usein toisiinsa. Me yhistetään käsite "ikuisuus" kauneuteen, rakkauteen, ystävyyteen ja ehkä jopa elämään. Vaikka tosiasiassa kaikki tässä maailmassa on väliaikasta. Sinä, me, tunteet ja ajatukset.

Me luvataan ettei ikinä muututa, kasveta tai jätetä toista yksin. Kauniita ajatuksia ja varmasti myös voimakkaita, mut hyvin harvoin pitäviä. Me luvataan ikuisuutta itellemme ja muille, mut ikuisuudellakin on alku ja loppu. Ajan pysymättömyys ja tietämättömyys on pelottavaa, ja ne tekeekin ihmisestä pelokkaan. Mikä on luonnollista ja oikein, koska elämä on pelottavaa. Ja pelottomia on vaan typerät ja hullut.

Ihmiset rakastaa lupauksia. Me rakastetaan kuulla sitä, kuinka joku vannoo pysyvänsä aina vierellä, kuinka joku lupaa pitää susta aina kiinni. Lupaa pitää sun salaisuudet ja lupaa, ettei mikään ikinä satuta sua. Lupaukset on kuitenki aina puoliksi tyhjiä, ja niiden (yli)analysoiminen on käsittämättömän raastavaa ja satuttavaa puuhaa. Lupaus siitä, et vie koiran lenkille on helppo ja toteutettavissa, mut osa on vaikeampia. Lähes jokanen meistä tulee vannomaan ikusta rakkautta tai ystävyyttä elämänsä aikana. Elämä on kuitenkin pitkä aika, ja sen aikana paljon ehtii muuttua. Ei ihminen tuu ikinä tuntemaan itteensä tarpeeks hyvin, et vois varmuudella sanoa "mä rakastan sua aina". Ois ihmeellistä, jos näin olis. Nää on kauniita lupauksia, ja en missään nimessä oo sillä kannalla, et niiden ääneen sanominen olis väärin. On vaan äärimmäisen pelottavaa sanoo asioita, ku ei tiedä onko ne totta vielä 30 vuoden päästä, saatika 60. Lupauksiin liittyy aina omistautuneisuuden ja rakkauden lisäks pelkoa. Mut musta tuntuu, et pieni pelko pitää ihmisen liikkeessä. 

En haluu olla pessimistinen, päinvastoin. Läpi elämän kestävä rakkaus on äärettömän kaunista ja voimakasta. Mä haluan, että mä vielä mummona nauran sairaalaletkuissa mun nuoruudenystävien kanssa. Mä haluun löytää käden, jonka puristus ei hellitä vuosikymmeninen vaihtuessa. Mut ku ajatus pelosta, ikuisuudesta ja kestämättömyydestä pesiytyy sun ajatuksiin, sitä on vaikee poistaa. On uskomattoman inhottavaa ajatella, ettei omaan itteensä ja tunteisiinsa voi luottaa. Mitä luultaavimmin mun ajatusmaailma tulee muuttumaan vielä moneen otteeseen tän elämän aikana, mut tällä hetkellä mun epävarma teini pörhistelee rintaansa kukkoillen.

Kaiken tän todettuuan ja kuultuaan ois tosi helppoo vaipuu eimuakiinnostamikäänenäänikinä-tilaan ja masentua kokonaa. However that being said, oon kumminki edelleen sitä mieltä, et ihmisellä on valta omassa elämässään, ja sen vallan avulla sä voit myöskin kumota kaiken ton negatiivisuuden ja tunneangstin mitä just ylempänä ranttailin. Koska ikuisuus, rakkaus ja ystävyys on suhteellista, on myös oikein et jokainen määrittelelee ne ite henkilökohtasti. Ensinnäkään, kukaan meistä ei tunne rakkautta tai ystävyyttä tismalleen samalla tavalla, ja samannimiset tunteet voi loistaa erilaisissa sateenkaaren väreissä ihmisestä riippuen. Ikuisuus on tarpeeks yhelle, toiselle silmänräpäytys tai kolmannelle muutama tunti. 

Ikuisuus on tarpeellinen käsite jo senkin takia, et ihminen saa ilmasta tunteitaan. Koska mikään maallinen tai käsitteellinen ei mahollisesti pysty kuvaamaan sitä tunneryöppyä, joka sun sisällä laulaa, me tarvitaan jotain vahvaa, jotain mistä pitää kiinni ja johon luottaa. Ikuisuus ja iänkaikkisuus tarjoo tän meille, ja vaikka ne välillä romahtaaki, pitää ne sisällään uskomattoman paljon tunteita ja lupauksia. Vaikka me rikotaankin lupauksia ja epäonnistutaan elämässä, pienen ikuisuuden ajan me ollaan sitoutuneita ja vahvoja. 

"You gave me a forever within the numbered days. I cannot tell you how grateful I am for out little infinity"

Ei ikuisuuden tarvi olla ikuista, riittää et se on kestävää niin kauan ku tarvii ja täynnä tunnetta loppuun saakka.  Jos sä löydät ihmisen, jonka kanssa sä haluat viettää oman ikuisuutes, go for it. Vaikka pelko tulevasta ja sen varmuudesta on suuri, ihminen ei tuu ikinä kokemaan mitään, jos se pelkää liikaa. Tässä suhteessa elämä on mustavalkosta, sä joko onnistut tai et. Tässä suhteessa myöskään määränpäällä ei oo mitään merkitystä, vaan sillä matkalla. Vaikka kaikki ei oo pysyvää, kaunista tai ihanaa, sä voit aina hengittää syvään ja kokee yhden seikkailun lisää.

Kun sä lupaat mulle, että sä pidät mun kädestä kiinni, että sä et päästä irti, mä uskon. Niin kauan kun se kestää, se on totta ja tarpeeks. Ja sen ollessa ohi, mä tiiän et se oli totta ja tarpeeks. Me tullaan kohtaamaan elämässä niin monta ihmistä, jotka jokanen vuorollaan lisää meihin palan. Riittävän monen palan jälkeen me ollaan kokonaisia, eikä ikuisuuskaan enää oo niin pelottava asia.

To love and let go

Taking every breath away
With all of the mistakes I've made
From all the letters that I've saved
This is everything I didn't say
I wish I could've made you stay
And I'm the only one to blame
I know that it's a little too late

Ihmissuhteet tulee ja menee, tää on vaan luonnonlaki. Millä todennäkösyydellä sä oot sun ensirakkautes kanssa hamaan hautaan saakka? Säilyykö lapsuudessa muodostettu ystävyys säröilemättä ja täydellisenä vanhuuden kiikkutoleihin, niiku sillon pienenä leikkimökissä luvattiin? Elämästä tekee haastavaks sen, ettei mikään oo pysyvää. Me ollaan kaikki välivaiheita.

Some people come into your life for a reason, others for a season

 Jokanen ihminen, joka ees hipasee sun elämää ohjaa sua uuteen suuntaan ja vaikuttaa suhun, vaikket sitä sen enempää miettiskään. Ehkä törmäsit kaupungilla jurottavaan vanhaan mieheen, joka sai sut miettimään et tollaseks et ainakaan halua päätyä. Ehkä vastaantulevan pienen tytön viattomuus ja usko hyvyyteen sai sut miettimään, millä tavoin sä voit toteuttaa tollasen maailman ilman pahuutta?

Tai ehkä sä et vaan vaivaa päätäs tälläsellä yliolkasella pohdinnalla jota niin kovasti koulusta lusmutessani harrastelen. Mitä mä tässä nyt vaa ajan takaa on se, et meillä jokasella on ollu tai on tällä hetkellä ihmisisiä meijän elämässä, jotka on muuttanu meitä.  Karu totuus vaan on, et jossain vaiheessa nää ihmiset ei enää tuu kuulumaan siihen. 

Kukaan meistä ei oo täydelline ja jokaikinen meistä voi tällä sekunilla keksiä ainakin yhen ihmissuhteen jonka on sössiny ihan täydellisesti. Vaikka me kuinka surkutellaan ja ruoskitaan katumuksessa ittemme, otetaanko me näistä menetyksistä opiks? Kuinka moni oikeesti analysoi omat virheensä ja parantaa omaa persoonsaansa? Harva. Ihminen on kaavoihinsa kangistunu eläin, joka elää omat virheensä kerta kerralta uusiks. Totta kai tästä kaavasta on mahollisuus murtautua ulos, mut uskallatko sä?

Mitä tehdä, ku sä näät kuinka joku hiljalleen luisuu pois sun elämästä? Ku sä voit nähdä, kuinka tän ihmisen huomio kantautuu pikkuhiljaa muualle, kuinka se nauraa yhä vähemmän sun vitseille ja huokailee yhä raskaammin. Me ei avata suutamme ja kysytä mikä mättää, koska se tekee ongelmasta todellisen. On helpompaa elää peiliuniversumissa, jossa jokanen itelles latelema lause (lue: valhe) heijastuu ympäriinsä satoja kertoja tehden siitä mahdottoman ignoorattavaks. 

Kuinka paljon sulla oliskaan sanottavaa, sanoja kirjotettavaks, sanoja huudettavaks ja sanoja ,jotka loppujen lopuks jää sanomatta.

Rakkaus on vahvaa, mut mikään ei oo ikiroudasta tehtyä. Kuinka vaikeeta onkaan antaa jonkun kävellä pois sun luota, mut vielä vaikeempaa on olla se, kuka kävelee. Ihmissuhteita on kahta tyyppiä: pysyviä ja pysymättömiä. Mistä sä erotat, kumpi on kumpi? Kuinka pelottava onkaan ajatus, et tää ihminen sun edessä joko särkee sydämensä sun toimesta tai särkee sun omas.

Ainoo neuvo mitä näin sosiaalisesti kiusallisena ihmishahmona osaan mun seurapiirikavereilla antaa, on "oo itsekäs".  Elämässä tarvii tietynlaista itsekyyttä selvitäkseen. Liian moni meistä tekee sen virheen, et unohtaa ittensä ja keskittyy täysin muitten ongelmiin. Jos sulla on jatkuvasti huono olla, lopeta muiden tunteitten ajatteleminen kolmeks sekunniks ja kävele pois. Uskalla olla itsekäs, koska myös sun tunteilla on väliä. Vaikka me menetetään ihmissuhteita sen takia että meillä on liikaa sanottavaa (jota ei saada puettua sanoiks), me voidaan myös menettää niitä koska meillä ei oo mitään sanottavaa jäljellä.

Koska ainakaan vielä en oo virallinen ihmissuhdepsykologi tai henkilökohtanen neuvonantaja, voin vaan seisashtua välillä ja kattoo taakseni. Mikä meni vikaan? Vai menikö mikään?

Jos sulla on tällä hetkellä jotain sanottavaa, sano se. Asiat ei tuu ikinä muuttumaan parempaan suuntaan jos sä vaan istut kihisten paikallas ja toivot muutosta. Mä en osaa sanoo kuinka pelastaa ihmissuhde tai kuinka päästä yli ihmissuhteesta koska vain sä voit tehä sen. Verbaalinen ittensäilmasu on saatanan vaikeeta, mistä mäki oon elävä todiste, oonhan istunu tässä jo n. tunnin kursien tätäki katastorfia kasaan. 

Holding onto a broken and empty heart
Flowers I should've bought
All the hours I lost
Wish I could bring it back to the start

Joko sä oot valmis päästämään irti toisista ihmisistä tai et. Ei oo kenekään muun vastuulla pitää huolta sun elämästä ku sinun ittes. Uskalla pitää kiinni ja uskalla päästää irti.

Overall eye-opener?

"I'm not afraid to get my hands dirty - as long as

I finish strong on my journey"

Ensin tätä postausta vääntäessäni ajattelin et olisin puhunu onnellisuudesta, koska sitä mä tällä hetkellä päällimäisenä tunnen. Kattoessani kuitenki tyhjää sivua mun eessä tajusin ettei mulla välttämättä oo taaskaan yhestä tietystä asiasta kovinkaan paljon sanottavaa. Päätin antaa sormien viedä ja kattoo minkälaista kirjainsekamelskaa tälle arkille syntyy. Mulla on takana elämäni paras kesä, ja sen siivittämänä miljoona ajatusta päässä joita kuitenkaan en saa puettua sanoiks. 

Nää ajatukset pyörii säkkärää ympäriinsä, muttei kuitenkaan suostu laskeutumaan alas missään välissä. So just bear with me ja katotaan mitä kaikkee mun mielen sopukoista pääsee valloilleen.

Ihan ekaks siitä onnellisuudesta. 

Niille ketkä ette tiiä, vietin just kuukauden Kaliforniassa ja tänään tulee tasan viikko siitä, ku pakkasin laukkuni ja palasin takas Suomeen. En käy vääntämään teille matkapostausta koska siitähän tässä blogissa ei koskaan oo ollu kyse, mut siitä, mitä sen matkan aikana tajusin, aattelin höpistä.

En ikinä aatellu että vaan neljä viikkoa vois muuttaa mun elämänkatsomusta niin paljon, tai ei ehkä ees muuttaa, vahvistaa vaan. En oo missään vaiheessa varsinaisesti vihannu Suomea, oon vaan jo noin neljä vuotta tuntenu etten kuulu tänne - varsinkaan tähän pikkukaupunkiin - alkuunsakaan. Tää tunne sai vahvistuksen heti sillä hetkellä ku kone nousi Helsinki-Vantaalla ilmaan ja mun teki mieli itkee onnesta; saisin viimeinki mun breakawayn jota olin niin hartaasti toivonu vuosikaudet. Tähän pieneen kaupunkiin liittyy niin paljon tuskaa ja muistoja joita toivon ettei mulla olis, että pelkästään se, että sain paeta neljäks vaivaseks viikoks teki mut maailman onnellisemmaks tytöks.

Toitotan aina sitä, ettei onnellisuus vaadi paljoa. Ja oon edelleen sitä mieltä. Onni ei oo loppujen lopuks vaikeeta, ja se on puhtaasti itsestään kiinni. Elämästä tekee mahtavaa se, että sä voit kirjaimellisesti kääntää sen ympäri millon sä vaan haluat. Oli se sitte pään sheivaaminen, myrkyllisten ihmissuhteiden hylkääminen tai kodin jättäminen, sulla on voimaa ja valtaa päättää siitä, millasta sun onni on. Älä anna sun oman hyvinvointis olla kiinni muista, koska sä et elä niitä varten. Pieni lisäajan otto tekee hyvää kelle tahansa, oli se sitte tauko ihmissuhteesta, visiitti naapurikaupunkiin tai - kuten mun tapauksessa - matka maailman toiselle puolelle. Hengähdystauon ottaminen ei oo itsekästä vaan jotain, mitä me kaikki aika ajoin tarvitaan. Kun sulla on aikaa vain ja ainoostaan itelles, sä huomaat kuinka kaikki käy selkiytymään. Sä voit viimeinki päästää valloilles kaikki ne tunteet jota oot aikakaudet piilotellu muiden ihmisten mielipiteiden pelossa, sanoa ääneen sen mitä todella ajattelet, ja mikä tärkeintä, sä voit olla oma ittes. 

Onni on suhteellinen käsite joka tarkottaa eri asioita eri ihmisille, mut musta on aika mahtavaa kuinka sä saat päättä millasta se on just sulle.

Seuraavaks unelmista ja päättäväisyydestä.

Ja unelmiahan meillä jokasella on, eikö? Pieniä tai suuria, rauhallisia ja villejä. Joitain sä et ehkä ees halua toteuttaa, jotkin niistä taas palaa kirkkaamin ku intohimosinkaan liekki. Jos sulla on unelma, jonka ajatteleminen saa sun vatsan lepattamaan ja päättäväisyyden heräämään, mä toivon et sä keskityt siihen. Mulle on valjennu hirveen monta asiaa tän kesän aikana, ja yks niistä on se, kuinka valmis oikeesti oonkaan taistelemaan mun tulevaisuuden puolesta. Jos sun onnellisuuden tiellä on esteitä jotka estää sua saavuttamasta sun unelmias, älä pelkää puristaa käsiäs nyrkkiin  ja taistella ittees niiden läpi. Musta mikään ei oo inspiroivampi näky ku se, kuinka ihminen on kykenevä kohoamaan omasta epävarmuudestaan ja murskaamaan kaikki kyltit tieltään jossa lukee "sä et pysty". Koska totta helvetissä sä pystyt. Sä voit otta vallan omasta elämästäs ja saavuttaa sen kaiken mistä sä haaveilet. Muistatko sä sen tunteen, ku sä kävelit pitkin uuden kaupungin katuja ja tunsit ittes niin kotosaks? Muistatko sä sen tunteen, ku sä katoit sitä tiettyä ihmistä silmiin ja vannoit, ettet päästä sitä karkuun enää ikinä?

Muistatko sä sen tunteen, ku sait kirjeen jossa luki että oot päässy ykkösopiskelupaikkaas?

Mieti niitä hetkiä ku oot tuntenu olevas onnellisimmillas, ja mieti mistä se kumpuaa. Ootko sä valmis tekemään töitä että sä jonain päivänä saavutat sellasen tunteen uuestaan? Sun tulevaisuus on sun käsissä ja sä voit muokata siitä millasen sä ikinä haluatkaan. Älä anna kenekään estää sua tavottelemasta sun unelmia ja jatka työskentelemistä niitä kohti nöyränä ja itsevarmana. Tän kesän jälkeen mä oon päättäväisempi ku koskaan saavuttamaan just sen, mistä haaveilen. Tulevaisuus on pelottava määritelmä mut ilman pientä hyppyä kielekkeeltä sä et voi koskaan olettaa lentäväs. Sä saavutat kaiken mahollisen jos sä vaan haluat ja päätät niin.

Overall, koska en taaskaan tunnu saamaan lauseen lausetta kokoon järkevästi, haluun vaan toivottaa sulle onnea. Onnea ja rohkeutta tähän pirulliseen elämään joka osaa olla tunteiden ja järjen myllerrystä. Luota ittees ja anna itelles myöskin oikeus epäonnistua välillä. Älä lannistu, älä anna kenekään lannistaa sua, äläkä missään nimessä lannista ketään muuta. Maailma on outo ja hassu paikka jossa kaikki voi olla mahollista, älä anna sun omien tilaisuuksies lipua sormien välistä. Niin kliseiseltä ku se kuullostaakin, sä pystyt siihen. Sut tähän asti elämässä on saanu se vahvuus jota sä kannat luonnostas sisälläs, eikä se voima todellakaan oo hiipumassa mihinkään. Sä oot just siinä koska sulla on joku tarkotus tässä valtavassa universumissa, etkä sä saa antaa sen valua hukkaan. So take a breath, take a leap and take a chance. Good luck.

Hyvää loppukesää teille kaikille ja ottakaa ilo irti viimisistä hetkistä. Tehkää ittenne onnellisiks, naurakaa vatsanne kipeiks ja kertokaa viimeinkin mitä oikeesti ajattelette.

Word up, change it all

Be kind. Let people know you care about them. Let the world know how bright

exactly can your smile shine. These three words are so simple but yet the world and

the people in it choose not to let those words take over their minds. Free yourself and let

the love inside you light you and everyone around you up. 

It takes seconds to crush someone's world.

But it also takes seconds to save a life.

Millon viimeks kerroit jollekulle kuinka paljon se oikeesti sulle merkkaa? Millon viimeks halasit sun ystävää ihan vaa hyvän mielen vuoks? Ihmisten mieliin on iskostunu ajatus siitä, et tunteiden näyttäminen on heikkoutta. Uskon ennemminki et kyse on naurunalaseks joutumisen pelosta. Susta ehkä tuntuu mahottomalta tunnustaa ihastukselles tuntees, koska se tekee sut haavottuvaiseks ja alttiiks kivulle. Susta ehkä tuntuu kiusalliselta lohduttaa surevaa kaveria, koska meijän kulttuurissa varsinki surun näyttäminen mielletään tabuks ja heikkouden merkiks. Mut ootko koskaan miettiny, et nää kaikki on tilaisuuksia joissa myös sulla on valta kääntää tilanne ylösalasin? Sillä välin ku oottelet sen ihanan pojan tai tytön vastausta pureskellen sormien-ja varpaankynsiäs irti, anna ittelles taputus olalle ja oo ylpee itestäs et uskalsit avata suus. Sillä välin ku sun kaveri vuodattaa kyyneleitä viiden niagaran putouksen verran, älä pelkää pitää sen kädestä kiinni ja kuiskata rohkasevia sanoja. Maailmasta tulee parempi paikka jokasen rakkaudentunnustuksen ja -osotuksen myötä. 

Ihmisestä ei ikinä myöskään voi nähä päälle päin miten asiat oikeesti on. Saatat luulla, et sun vierustoveri äikäntunnilta on maailma ilosin ihminen, but little did you know se henkilö itkee ittensä uneen iltasin ja piilottelee kehoaan peittäviä arpia. Jokasella meillä on pahoja päiviä jollon tulee tiuskittua ja poljettua jalkaa, mut turhanpäivänen ilkeily on asia erikseen. Mieti, saavutatko oikeesti mitään sillä et kommentoit ilkeesti ohi kulkevan tytön asua tai haukut luokan ujoa poikaa. Sulle nää sanat on vaa kirjaimia pötkössä, mut joilleki ne on viimenen niitti. Ja kukaan meistä tuskin haluaa kenekään henkeä omalle kontolleen, oletan?

"When I die

don't you dare

come to my grave

and tell me that you loved me

because those words were the only thing

I would've needed to stay" 

Maailma on kaunis paikka jos siitä päättää tehdä kauniin. Sulla on mahollisuus luoda ympärilles positiivinen ympäristö. Pienet huomionosotukset tekee ison muutoksen ja voi jopa pelastaa jonkun elämän. Muistan vieläki, kuinka joskus juttelin mun kaveripojan kanssa ja tää tokas ihan ohimennen, ja varmaan aika huomaamattakin, yhen tosi pienen asian mikä kuitenki oli hirveen kaunis. Tää komentti tuli tarpeeseen, koska kävin just sillon läpi rankinta vaihetta mun elämässä ikinä. Se yks pieni lause saatto jopa pelastaa mut, ja vielä ei oo tullu vastaan päivää millon sen muisteleminen ei sais mua hymyilemään.

Kauniit ajatukset jää vaan hiljasiks mietteiks jossei niitä ikinä rohkastu sanomaan ääneen joten haasta ittes ja avaa se suus.

Yks ihanimmista tunteista on se, et huomaat jonkun tulleen iloseks sun ansiosta. Joten seuraavan kerran ku sun kaveris hiukset on nätisti, se vastaa hyvin tunnilla, hymyilee kauniisti tai ihan vaan on oma upee ittensä, älä pelkää sanoo sitä. Positiivinen energia kierrätää itteään, ja kun sä alat kehumaan muita ja avaat silmäs kaikelle maholliselle kauniille, se kaikki tulee bumerangiefektillä takasin sun luo. Ehkei sillä yhellä hymyllä tai kohteliaisuudella saada aikaan maailmanrauhaa tai lopeteta nälänhätää, mut se on jo hemmetin hyvä alku.