Overcoming fears

Oon miettiny viime aikoina pelkoja ja niistä ylipääsemistä aika paljon. Jokaseen valintaan, mikä me nykyhetkessä tehdään, vaikuttaa meijän menneisyys, sen haamut ja traumat. Usein me annetaan niille liikaa valtaa ja aletaan rajottamaa omaa toimintaamme siipeen saannin pelossa. Miks osa ihmisistä juuttuu ja perääntyy nurkkaan pakoon mörköjään, ja osa etenee rinta rottingilla kohti uusia myrskyjä?
   Jokasella on menneisyydessä jotain, millä on voima romahuttaa yöllä itkemään lohduttomast ja haukkomaan surulta henkee. Ylitsepääseminen näist asioista tuntuu mahdottomalta, koska ikävien asioiden kohtaaminen ei oo kivaa, ja just niiden kanssa työskentelyä ylipääsy vaatii. Miks kukaan vapaaehtosesti käsittelis uudelleen ja uudelleen omia haamujaan ja tilanteita, joiden toivois olevan vaa pahaa unta?
   Pelkääminen alkaa kyllästyttää ajan kanssa. Jatkuvassa pelossa eläminen on uuvuttavin asia, mitä oon ikinä joutunu kohtaamaa mun elämässä. Me pelätään ihmissuhteita, itteämme, maailmaa ja asioita, joita ei voida hallita. Ihmisellä on luonnollinen tarve kontrolliin, ja kun se menetetään, me muodostetaan helposti defenssejä, negaatioita ja mielenterveysongelmia, koska ne antaa meille työsarkaa ja jotain, mihin uppoutua.
   Pelosta selviäminen on pitkä prosessi, johon jokanen käyttää henkilökohtasen määrän aikaa. Mä oon ollu eating-disorder-free nyt melkein kaks vuotta, mut huomaan vieläki, et noudatan välillä vanhoja tapoja ja ahdistun tietyissä tilanteissa. Itsevarmuuden kerryttäminen auttaa suunnattomasti ittensä voittamisessa, sillä vaatii paljon rohkeutta kävellä pois tutusta ja turvallisesta.
   "Fake confidence until you achieve it" on ehkä huonoin neuvo maailmassa epävarmalla ihmiselle, mut se oikeesti toimii. Itsevarmuus on ihan uskomattoman viehättävää, ja meillä on itsevarmojen ihmisten sijasta tapana kiinnittää huomiota niihin, joista huokuu pelokkuutta. Me huomataan ennemmin kadulla kyyryssä kävelevä hissukka, ku hymyileväinen ja pystyssä kulkeva henkilö. Ittensä voittamisessa on kyse oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumisesta, ja just tässä kohtaa pien teeskentely voi olla hyvästä. Vaikka oonki relatively itsevarma nykään, meen helposti kuoreeni tilanteissa, joissa en tunne itteeni kotosaks. Tälläsinä hetkinä meistä kaikista voi kuoriutua näyttelijä; rentouta ittes, vedä syvään henkee ja hymyile. Leiki, että oot maailman itsevarmin ihminen. Kun sä ite et anna muiden nähdä sun pelokkuutta, myös ne rentoutuu sun seurassa ja sitä kautta helpottaa sun olemista. Kuljin vuosikausia pää siiven alla tiettyjen ihmisten ohi ja piilotin itteni, mut oon oppinu, et vaikka sä ite hautaisit pääs kuoppaan, se ei estä muita näkemästä sua.
   Omista rajoitteista irtautuminen on vaikeeta, ja vaatii paljon päättäväisyyttä ja tukee ympäriltä. Meille opetetaan pienestä pitäen, et meidät tulee pelastamaan prinssi valkosen ratsun selässä tai prinsessa lämmin syli avoinna. Miksei kukaan opeta meitä rakastamaan itteemme ennen muita? Sä et tarvi ketään pelastamaan sua, vaan pitämään kädestä ja seuraamaan sun omaa retkeä vierestä. Totta kai metsä näyttää pimeeltä ku me kuljetaan sinne ekaa kertaa yksin, jos me ollaan totuttu siihen, et joku toinen pitelee valoa. Kävele itte eellä, mut pidä huoli siitä, et takana on joku estäässä sua juoksemasta takasin polun alkupäähän.
   Ittensä riisuminen aseista ja haavottuvaiseks asettuminen on jotain, mitä harva tekee mielellään. Jos on tottunu pitämään muureja ympärillään ja ajamaan kaikki pois, on pelottavaa antaa jonku tulla sun lähelle, koska sillon niillä on valta satuttaa. Haavottuvaisuus on kuiteski avain siihen, et sä voi jättää menneen taakses. Olemalla täysin alaston ja rehellinen sun omien tunteiden kanssa ilman vitsailua, torjumista tai kieltämistä, sun on mahollista päästä ongelman ytimeen. Miks mä pelkään? Ketä mä pelkään? Omaa mieltään ei voi paeta loputtomiin.
   Pelko estää meitä tekemästä paljon, ja se on surullista. Yks ei uskalla rakastua, toinen avautua, kolmas syödä tai neljäs kattoa itteään peilistä. On niin uskomattoman väsyttävää koko ajan rajottaa itteään. Sä ansaitset olla onnellinen ja sä ansaitset olla rakastettu. Me nähdään hyvät puolet kaikissa muissa paitsi itessämme. Pitäis vaan uskaltaa. Mut kun ei uskalla. Entä jos sattuu?
   Eteneminen lähtee aina vauvanaskelista ja joskus toipumisen alottaminen vaatii kokonaisen romahtamisen. Käännekohdista elämässä tulee ikimuistosia, ja vaikka ne sattuuki, mä lupaan ettet sä tuu katumaan niitä. Mun oma tuli, ku makasin huoneeni lattialla lihaskunnon tekemisen jälkee täysin uupuneena. En ollu syöny tai nukkunu kunnolla kuukausiin, ja olin ihan puhki. Radiosta alko soimaan Christina Perrin Human. Muistan tuijottaneeni seinää ja itkeväni, koska en vaan enää jaksanu. Olin niin kyllästyny; näännyttämää, satuttamaa ja vihaamaa itteeni. Pohjalle iskeytyminen ei oo nättiä, mut siitä voi saada motivaatiota johonki tosi kauniiseen.
   Elämä vois olla niin upeeta. Valitettavasti meijän aika täällä on kuitenki rajallinen. Miks tuhlata koko elämä pelkäämiseen ja piilotteluun, ku voisit mennä, nauttia, rakastua, surra ja olla kaikkee sitä, mitä me ihmisinä tehään parhaiten? Älä rajota ittees, mä pyydän. Ota ensimmäinen askel, heitä ensimmäinen kivi, riko ensimmäinen kahle. Joskus riskinotto kannattaa ja joskus ei, mut ottamatta yhtä askelta harhaan et myöskään voi löytää uutta polkua.