Ikävästä ikävästä

"I've always loved the thought of me never needing anyone.

I wanted to be strong, to stand alone. But as the night creeps on me

and the darkness covers everything

I'm becoming more and more aware

of the ugly voice inside me that screams your name"

 Oon pitkään ihastellu ideaa siitä, ettei ihminen tarvi toista ollakseen onnellinen. Ettei vieressä tarvi olla aamulla ketään, ettei kukaan vedä sua kädestä pois ku tekis mieli juosta päättömänä eteenpäin. Mulle yksinolo ei ollu yksinäisyyttä. Mielsin vahvaks ihmiset, jotka pysty elämään onnellisena yksinään, omana seuranaan. Mut asia on niin, että jokanen ihminen elää läpi pimeiden öiden, ja öiset hirviöt ei oo kauniita.
Yksin kulkeminen ei oo pelottavaa. Mut tässä on se juju: on vaikee valaista polkua itelleen, kun joku toinen on valaissu sen sulle sun puolesta liian pitkään. Me ei pelätä yksinäisyyttä, me pelätään pimeetä ja tuntematonta. Pohjan alta katoamista.
Sitä haluais pärjätä yksin, sitä haluais olla vahva. Ihminen on vahva kuitenkin vaan tiettyyn pisteeseen asti. Mulle toisen ihmisen tarvitseminen ja tukalassa ikävässä vellominen on aina merkinny heikoutta. Omalla kohalla siis. Se on heikkoutta sen takia, koska sitä ei voi paeta. Omia tunteitaan ei voi juosta karkuun ja se tekee toisen ikävöimisestä sietämätöntä. Ei oo taikanappulaa joka poistais kaiken kivun. Moni ihminen sanoo pelkäävänsä sitoutumista ja rakkautta, mut todellisuudessa ne pelkää kaiken menevän pieleen ja päätyvänsä taas yksin.  Yksilö ei välttele rakkautta ja kuulumisen tunnetta, se välttelee kipua ja ikävää.

Ikävä ja yksinäisyys kulkee käsi kädessä. Ikävää ei voi hiljentää eikä sen tuskaa vähentää. Kipu turruttaa ja tekee ihmisestä toimettoman ja kyvyttömän. Surullinen totuus on, et välillä ei voi muuta tehdä kun tuijottaa seinää. Kun mikään ei helpota, on vaivattominta vaan antautua. Yksinäisyys on huono nimitys, sillä se ei kuvaa koko totuutta. Yksin jäänyt ihminen ei todellisuudessa tuu olemaan ikinä rauhassa muistoiltaan eikä tunteiltaan, ne ei poistu. On helppo uskotella itelleen, että kaikki on jätetty taakse, kaikki on kuopattu. Silti kello 2 aamuyöllä sä voit silti tuntee missä kohtaa sun solisluuta Hänen sormensa juoksenteli. 

Ikävä on myös helppo sekottaa kaipuuseen. Aika kultaa muistot useammin ku me luullaan, ja samalla me sekotetaan tunteet toisiinsa ja tulkitaan omiamme väärin. Joskus sä kaipaat muistoja, et ihmistä niissä.
Jos on aina pelännyt menetystä ja kipua, sen viimein kohdatessaan käsittää usein väärin. Meidät on opetettu romantisoimaan jokaista ihmissuhdetta ja haavaa joka me matkan varrella saadaan, joten on helppo myös vetää omat tunteet överiksi. Ku kauan pelätty sydänsuru iskee, siitä seuraavat tunteet paisuu helposti liian suuriin mittasuhteisiin ja sekottaa pakan kokonaan. Ehkä viikon kestäny suhde kaataa sut sängyn pohjalle kuukausiks, ehkä muutaman päivän poissaoleva siippa aiheuttaa niin pirummoista ikävää, ettei ees aamiaismurot mene alas. Totta kai tunteet on suhteellisia ja henkilökohtasia, mut me eletään myös ajassa, jossa rakkauden oletetaan saavan meidät huonovointisiksi ja surkeiksi.

Samalla, ku toinen itkee räkäsiks neljätoista nessupakettia, huomaa toinen, ettei ikävän tunne iske lainkaan. Meiltä vaaditaan suuria tunteita jatkuvalla syötöllä, entä jos niitä ei synnykkään? Turtumus on yleinen ongelma ja usein kipu ei tunnu miltään. On turhaa väännellä omia sormia tyhjin mielin ja odottaa kyynelvirtaa, kun sitä ei synny. Tunteettomuus luokitellaan defenssimekanismiksi tai vaan piittaamattomuudeks, mut ehkäpä kauan odotettu rakkaus ei ollukkaan niin spektaakkelimaista, ja nyt sen olessa poissa jäljellä on ikävän sijasta pettymys. Usko mua, tää ei oo outoo eikä väärin. 

Toiselle tunteettomuus on iso ja stressaava taakka, toiselle raastava ikävä aiheuttaa jumalatonta kipua. En osaa sanoa, kumpi on pahempaa.

Toivoisin, et mulla ois viisaita sanoja siitä, kuinka oppia taas olemaan yksin ja selviytymään, mut mulla ei oo. Itsepettymys on suuri kun huomaa, ettei ookkaa niin vahva kun alunperin luuli. Että on ikävä ja että kaikki sattuu. Sitä vaan toivoo, että toisella on yhtä paha olla ja ikävä kun itelläkin. Lapsellista jalanpolkemista, mutta hei, se saattaa auttaa. 

Ikävä ei oo reilua eikä onnenlahjat mee tasan. Mut romahtaminen on yks piirre, joka tekee meistä ihmisiä ja kuolevaisia. Pahan olon romantisointi on väärin, mut kipu kasvattaa. Jossain vaiheessa sun eteen kävelee ihminen joka kattoo sua uudella tavalla. Tavalla, joka saa kaikki rikkinäiset palaset loksahtamaan uudestaan paikoilleen. Luultavasti jompikumpi tulee taas murtamaan sydämensä tässäkin tapauksessa, mut miks paeta välttämätöntä? 

Mä toivon oppivani taas vahvaks. Kun lanaa eka itse oman tiensä tasaseks ja kestäväks, on helppo antaa jonkun toisen liittyä seuraan.