You never really can fix a heart

                                 "I just ran out of band aids, I don't even know where to start,
                              'cause you can bandage the damage, you never really can fix a heart."

Voikuu elämä vois olla aina yhtä onnellist ja ilosta ku niissä ruususimmissa kuvitelmissa, mitä meil kaikil varmast jossaa vaihees on. Mut ei se oo. Ja sekii pitää oppii hyväksymää.

Emmä tiiä, kai mä voisin keskittyy elämän jokasee osa-alueesee jolla on joku mahollisuus mennä pielee, mut aattelin et mul on eniten sanottavaa just sydänsuruist. Taino, sanottavaa ja sanottavaa.

Ei kai kukaan haluu särkee sydäntää tai tulla muutenkaa onnettomaks, mut sitä on aika pirun vaikee välttää. Mut ehkä nekii kasvattaa ihmistä. Mul ois niin hirveest ajatuksia joita e kuitenkaa nyt saa sanoiks asti. Huoh, yritetääs silti.

Ehkä se suru kumpuaa siitä et joudut syystä tai toisesta eroamaa rakkaastas, tai siitä, et saat kylmää kyytiä enneku mitää kerkee ees kehittymää. Mul on valitettavast enemmän kokemusta tosta jälkimmäisestä. Ja sen takii en tykkää jutella mun ihastuksista yms sellasita yhtää kenellekkää, koska mulle on käyny liian monta kertaa niin, et joko mun kaveri on menny juoruumaa sen tiedon heti ensitöiksee tai sit se ihastuksen kohde on ihan itte nauranu ja aukonu mulle. Ei sillä, ettei mul ois ystäviä joihin mä voisin luottaa. Päinvastoin, mul on paljo ihmisiä jolle mä voisin kertoo ton kaiken mut en vaa saa sitä aikaseks koska mul on viel tuoreessa muistissa se kaikki vanha.  Yääää nyt se saatte must ihan säälittävän kuvan. Mut siihen positiiviseen tulevaan vaa väsyy uskomasta ku asiat menee riittävän monta kertaa perseellee. Ei sen kuuluis mennä sillee et pieni harmiton ihastus muuttuu jäätävks murheenkryyniks koska kaiken ajattelee negatiivisesti.

Sydänsurui on tottakai vaikee korjata ja viehän se aikaa. Ei kaiken elämäs tarvikkaa olla helppoo. Mut mun mielestä ihmiset ei tajuu kuika haavottuvaiseks tälläset asiat ihmisen tekee. Sydänsurut tai mitkää siihe liittyvät ei oo koskaa asia jolle voi nauraa tai johon voi suhtautua kepeesti.

Ajan myötä toi kaikki helpottaa mut ei se minnee katoa. Se on siellä vielä. Ei yhtä näkyväst ja esillä ku ennen, mut siellä se on. Ei se unohu. Ja sitä saattaa olla hirveen vaikee ruveta kaivelemaa uuestaa jos siihen jonkin näköstä tarveta tulee. Ei kukaan haluu muistella omaa kipeetä menneisyyttään. Sen kans opitaan elämään, siitä opitaan selvitymään. Ja kaikest huolimatta opetellaan nauramaan uuestaa.