Runaways

Haluisin elää sellasen elämän, että mun ympärillä olevilla ihmisillä ois jotain mitä ikövöidä sitku en oo enää lähellä. Elämän, josta mä en voi poistua huomaamatta, jättämättä jälkiä. Haluun olla elävä muisto, maalaus, vesiväriteos joka elää ja muuttuu värikkäämmäks joka kerta ku sitä tarkastelee uudestaan. Ennen kaikkee haluun, että joku kaipais mua, niin ku mä kaipaan muita.
   Itteään on mahoton repiä irti sen hetkisestä elämästä vaikuttamatta ees johonkin, mut silti ihmisluonnolle on tyypillistä yrittää paeta ja piiloutua pois katseilta. Ku tilanne kuumenee ja vaikeutuu liikaa, on luonnollinen refleksi ottaa jalat alle ja juosta niin kauas kun katse kantaa. Pakeneminen mielletään useimmiten raukkamaiseks vastuun välttelyks ja kyvyttömyydeks kohdata oman elämänsä risteyskohtia ja ristiriitoja. Mitä jos pakenenminen ois sun elämän paras päätös?
   Mun muuttoa maailman kirjaimelliselle toiselle puolelle ei voi kutsua mikskään muuks ku paoks. Sitä se on, sitä mä oon suunnitellu vuosia. Ottavani jalat alle ja jättäväni taakse kaiken, mikä joskus on satuttanut. Mulla on outo ja kieroutunu kuvitelma siitä, kuinka lentokoneen noustessa Helsinki-Vantaalta mun keuhkot yhtäkkiä laajenee ja mä saan taas hengitettyä. Kuinka ekojen Australian auringonsäteiden lämpö ylettäis mussa paikkoihin, joihin mikää villapaita tai kuuma kaakao ei oo tullu lähellekkään. Poissa silmistä, poissa mielestä?
  

"Sometimes you need to burn bridges to stop yourself from crossing them"

Me vaikutetaan ympärillämme valtavan suureen määrään ihmisiä. Vaikka me ei ite aina tunnetakaan olevamme rakastettuja, että meistä välitetään, tai että lähellä olis joku joka välittää, jokasella yksilöllä on väistämätön vaikutus muihin ihmisiin omassa sosiaalisessa kuplassaan. Tästä kuplasta ei poistuta ilman sen puhkeamista. Elämästä ei livahdeta pois ilman, että se vaikuttaa myös muihin. Mä haluaisin, että mun poistumisen huomaa kuplan puhjettua. Että jalkojen osuttua maahan, joku huomais, että joukossa on yhdet jalanjäljet vähemmän. Yks kauneimmista asioista elämässä on se, miten sä voit vaikuttaa aina sen kulusta sen päättymiseen. Enkä puhu päättymisestä nyt itsetuhosella itsemurhasoinnulla, vaan sillä, et sulla on mahollisuus vaikuttaa siihen, miten sua ajetellaan kun sä et oo läsnä. Miten joku kuvailee sun naurua, sun huumorintajua, sitä tapaa miten sun silmät sytty ku sä puhuit jostakusta ketä sä rakastat. Kun sun läsnäolos sekä poissaolos molemmat merkitsee jotakin toiselle ihmiselle, sä tiiät olevas oikeella tiellä. Elämällä täysillä me luodaan itestämme muistoja muille samaa tahtia, kun me huomataan painavamme mieleen enemmän ja enemmän asioita ihmisistä meidän ympärillä. Elämä on jatkuvaa taiteen luomista, mieti kuinka kaunis on ajatus siitä, että sä voisit olla vaikuttavin taideteos jonku toisen mielessä? Että joku ajattelis sua näkiessään jotain poikkeuksellista, jotain pysäyttävää?

   Ongelmat saattaa ratketa niistä jauhamalla ja niitä puimalla, mut loppujen lopuks samojen vanhojen asioiden jankkaaminen muuttuu vaan uuvuttavaks ja ratkeemattomaks noidankehäks. Jos asiaa ei saada ratkaistua puhumasta päästyäänkään, minne mennään seuraavaks? Meillä on huono tapa jäädä jumiin sydänsuruihin, ongelmiin perhesuhteissa tai elämässä yleensä. Näitä asioita on tajuttoman vaikee vaan jättää lojumaan hyllylle ja antaa olla, koska joka ikinen solu meissä on niissä jollain tavalla sitoutuneena. Me ollaan enemmän emotionaalisesti sitoutuneita henkisiin taakkoihimme ku me oikeesti halutaankaan myöntää. Jos jokin asia kummittelee sulle yöstä toiseen, yks saa sut sulkemaan ittes muilta ihmisiltä, ja kolmas hengityksen salpautumaan, miks olis väärin jättää ne kaikki taakse ja paeta? Paeta jonnekin, missä saa vaan olla hetken, tuijottaa ympärille ja koota itteään. Sulla on lupa olla itsekäs ja laittaa ittes etusijalle. Ja sun pitäiski tehdä niin useemmin. Silmien sulkeminen ei yleensä oo lopullinen vaihtoehto ja ratkasu kaikkeen, mut se voi antaa sulle aikaa kerätä ajatuksias ja keskittyä siihen, mikä on oikeesti tärkeetä. Muutos pelottaa ja lähtö kauhistuttaa, mut sen oman henkisen mielikuvitusmuurin takaa voi löytyä aivan uudenlainen maailma.  Ei oo väärin lähtee. 

   Lähtiessä moni miettii jo takasintuloa. Mihin putoaa, kun palaa takaisin?  On inhimillistä pelätä tulevaa, mut sen ei pitäis antaa estää lähtöä. Ittensä repiminen irti tutusta ja turvallisesta voi olla käsittämättömän pelottavaa, mut jos me juututaan miettimään vaan omia pelkojamme, me annetaan niin monen upeen mahdollisuuden lipua ohi. Joo, sua pelottaa. Niin pitääki. Kaiken suuren kuuluuki herättää sussa tunteita, herättää se palo sun sisällä, jonka voimalla sä ponkaset ittes lähtöviivalta. Älä pidättele itteäs paikassa jossa sun ei oo hyvä olla, jos sulla on mahdollisuus kävellä pois. Jos sulla on mahdollisuus luoda itelles jotain uskomatonta, mikset sä tekis niin?
   Mä oon niin valmis lähtemään, pakenemaan, juoksemaan, miks sitä ikinä haluaa kutsua. Ehkä mä lähen matkaan vähän rikkinäisenä, ehkä mua ei oo pelottanu mikään asia ikinä näin paljoo. Ehkä mä salaa toivon, et mun lähtö on jolleki yhtä kova pala, ku mulle ois jääminen. Tutuista käsistä on tuskallista irtautua, "hyvästi" on liian iso sana ääneen sanottavaks, jotku tunteet liian suuria myönnettäväks, tuleva ikävä jo niin salpaava, et tekis mieli luovuttaa. Missä tahansa kohtaa elämää sä tällä hetkellä oot, varmista, että sä elät sitä just niin ku sä haluat. Että sä muovaat sun todellisuudesta just sellasta, ku sä haluat. Oo kiltti ja elä, oikeesti elä. Rakastu, murra sydämes, ystävysty, naura, itke ja muista, et tää kaikki on hetkellistä. Tee itestäs ihminen, jota muut voi katsoo ja huokasta ihastuksesta. Maalaa itestäs henkeäsalpaavin taulu, jonka tää maailma on nähny. Pidä kädestä, halaa, kato silmiin ja kerro välittäväs. Kerro kuinka suhun sattuu, kuinka sä et jaksa. Älä pidättele sun aaltoja vaan, koska ihmiset pelkää myrskyävää merta. Luo ympärilles värikäs ja liekehtivä elämä. Elämä, jota sulla on oikeus muokata, kumittaa, kirjoittaa uudestaan ja päättää. Saa ihmiset rakastumaan suhun vaan olemalla sinä. Kun sä päätät eläväs täysillä, tulevat surut, murheet ja onnenkyneleet, ne kaikki, ne täydentää sua, ei tee sua.
   Kokonaiseen ihmiseen on helppo rakastua, sitä on helppo kaivata. Kun mä lähden, mä haluaisin, et oisin jättäny jälkeni tänne. Haluaisin, et joku muistelis mua ja muistais, kuinka onnelliseks mä ne hetkelliseks tein. Haluaisin olla hyvä muisto, en joku jota katua. Ennen kaikkee haluisin kuulla sanat "mulla on ikävä sua".

Good enough

Kävin vähä aikaa sitte läpi taas tosi oudon vaiheen, missä olin lähellä luiskahtaa takas sinne epäterveesee ja pimeeseen paikkaan, missä oon aikasemmin ollu. Tää sai mut miettimään pitkäst aikaa sitä, millasta on olla tarpeeks hyvä. Tai oikeestaan sitä, millasta on olla riittämätön.
   Elin noin kymmenen vuoden ajan kuplassa, jossa en ikinä ollu tarpeeks jotain, olin aina liikaa tai liian vähän. Olin liian ruma, liian lihava, liian tyhmä. Elin aina jommassa kummassa ääripäässä, olin kirkkaasti joko mustaa tai valkosta. On uuvuttavaa mennä edestakasin epäterveiden ajatusmallien välillä.
   Oon katellu paljon tota aikaa taaksepäin, ja ymmärtäny, et olin kyllä tarpeeks kaikille muille, mut en ikinä itelleni. Kasvutarinan tän ympärille kokoominen on ollu yks työmaa, ja on opettanu musta ja muista ihmisistä tosi paljon. Meijän maailmankuva rakentuu aina meijän kokemuksien ja uskomusten yhteistyöllä, mut tän takia se myös muotoutuu helposti vääristyneiden todellisuustulkintojen takia. Ihminen ei ikinä katsele itteään tai muita tyhjänä tauluna, vaan kaikki mitä me ihmisinä ollaan, vaikuttaa siihen, miten me nähään ympärillemme. Kukaan ei kato maailmaa tismalleen samalla tavalla kun sinä. On hyvä oppii tunnistamaan se, miten helposti me heijastetaan omia minäuskomuksiamme muihin, ja tulkitaan ja vääristellään niiden reaktioita vastaamaan omaa kuvitelmaamme itestämme. Jos sä ite uskot, et oot arvoton, heijastat sä sen kuvitelman muihin ja tulkitset vastareaktiot sun maailmaa vastaavalla tavalla. Tän takii epäterveistä ja epävarmoista tavoista on äärimmäisen vaikee opetella pois, koska samalla pitää opetella uus tapa tulkita ittensä lisäks toisia.
   Oman ajatusmaailman muokkaaminen on valtava homma, ja vaatii ihan hirveesti omaa panostusta ja periksantamattomuutta. Siks siihen osuvat kolhut on vaarallisia. Oon ollu selvillä vesillä kaikesta pahasta jo ihan hyvän aikaa, ja oppinu arvostamaan itteeni ja olemaan kokonainen. Oon kerenny tottumaan ajatukseet siitä, et oon tarpeeks hyvä näin. Siks vähän aikaa sitte oli tosi kova pala huomata, et tällä kertaa se en ollu minä, jolle en riitä, vaan muut ihmiset ja muu maailma. En oo miellyttämisenhalunen ihminen, tai muutenkaa epävarma enää, joten oli tosi kummallista huomata, kuinka kiinni olin jääny tiettyjen henkilöiden miellyttämisee, ja kuinka paljo olin valmis muokkaamaa omaa käyttäytymistäni vaan sen takia, etten suututtais ketään tai jäis yksin. On surullista huomata, et vaikka annat kaikkes, et siitä huolimatta oo riittävä. En ollu ajatellu ikinä, etten olis tarpeeks hyvä jollekkin toiselle.
   Tunne siitä, ettei riitä vaikka mitä tekis, on lamaannuttava. Tuntuu, et sun rinnan päällä olis valtava paino joka estää hengittämisen. Tuntuu, et sun edessä olis taivaaseen asti yltävä muuri, jota vaan ei oo mahollista ylittää. On surullista jäädä kiinni sellaseen maailmaan. Ihmisten on yleensä hyvin vaikee hyväksyy se, et ei voi antaa toiselle sitä, mitä se tarvii. On vaikeeta kävellä pois tilanteesta, jossa ite tuntee, et ois vielä niin paljon tarjottavaa. Miks kukaan vapaaehtosesti kävelis pois sellasen luota, jonka eteen olis valmis tekemään mitä vaan?
   Luonnollisesti isossa maailmassa on helppo tuntee ittensä voimattomaks ja toivottomaks. Isot päätökset siitä, mitä tekee tulevaisuudessa, minne lähtee opiskelemaan, mitä tehä parisuhteensa kanssa ku nää muutokset osuu kohalle, on isoja ja pelottavia. Joutuu huomaamaan, et kaikki ei käykään niin helposti ku lapsena kuvitteli. Todellisuuden iskeytyminen vastoin kasvoja on brutaali ja lannistava kokemus. On helppoo menettää rohkeus ja usko omaan itteen. Meille opetetaan, et kaikki on mahdollista kun vaan yrittää, ja meistä voi tulla mitä vaan me ikinä haaveillaan. Harmi, et haaveet ei vaan paljoo auta sillon, ku koepaperiin lämähtää vaikka C L:n sijasta. Pettymyksien vastaanottamisen opettelu on haastavaa ja ottaa luonteen päälle. Mistä tietää millon luovuttaa, ja millon jatkaa taistelua?
   Tää postaus on taas ihan järkyttävä mess, idea katos jälleen kokonaa. Ehkä se, mitä oon oppinu vuosien varrella on se, et on ihan okei olla olematta tarpeeks. Fakta on, et kukaan ei oo täydellinen eikä kukaan voi saavuttaa kaikkea. Miks sä jäisit jumiin ihmissuhteisiin, jotka ei johda mihinkään ja jotka vaan satuttaa sua? Ittensä rääkkääminen äärirajoille riittävyyden tunteen takia ei oo ikinä kannattavaa. Aina löytyy joku, joka löytää susta vikoja. On tervettä opetella päästämään irti niistä asioista, jotka vaan aiheuttaa surua ja painetta. Osa itsevarmuutta on ittensä hyväksyminen sellasena ku on, ja sen tajuaminen, et vaikka sä kuinka välittäisit jostakusta, se ei välttämättä oo sen arvosta. Ittensä arvostaminen on tärkeempää ku ykskään ihmissuhde tai unelma, eikä itsetunnon alaspolkemisesta hyödy kukaan. Älä anna pienten takaiskujen horjuttaa sun omanarvontuntoo. Mestariteos on silti mestariteos, vaikka huone on tyhjä ja valot on sammutettu. Älä muserru, vaikka yks ihminen ei nää kuinka uskomaton oot. Lupaan sulle, et jossain on joku, joka rakastaa sun jokaista rikkinäistä luuta.
   Siinä vaiheessa lähtee menemään pieleen, ku me käydään määrittämään ittejämme muiden kautta. Ikinä ei pitäis rakentaa itteään kenekään muun varaa tai antaa sun onnellisuutta muiden käsiin, koska sit ku ne lähtee tai jättää sut, ei jää mitään jäljelle. On normaalia ripustaa osa itestään muiden harteille, eihän me missään sosiaalisessa tyhjiössä kumminkaan eletä, mut on tärkeetä opetella sisällyttämään onnellisuus kaikkeen siihen, mitä sä kannat ite sisälläs. Sä olet itessäs tarpeeks kokonainen ilman ketään muuta, ja kun saat jonku pitämään kädestäs, se on vaan plussaa. Ihminen on kauneimmillaan ku se on onnellinen, ja musta tähän onnellisuuteen tulis pyrkiä armollisesti, antaen itelleen anteeks pienet virheet ja asiat, joita ei voi muuttaa.
Epätäydellisyys on kaunis asia, ja vaikka sen hyväksyminen onki vaikeeta, lopputulos on kaiken kivun ja tuskan arvosta. Itsevarmuus vie pitkälle, eikä pienet kolhut enää hetkauta. You'll be fine.

Out of the woods

Elämä on täynnä suuria tunteita ja upeita hetkiä. Ajassa, jollon kaiken pitää olla niin suurenmoista ja valtavaa, me unohetaan helposti, et kaiken ei tarvi olla kaunista. Joskus me jäädään mustelmille ja naarmuille, eikä kukaan tai mikään paranna meijän haavoja. Kun odottaa pitkään hetkeä, jonka pitäis vapauttaa, kahlitaanko me ite ittemme paikoillemme?
   Selville vesille pääsy ei tapahu missään aspektissa helposti, eikä sitä pitäis odottaakkaan. Oli meillä millasta henkistä taakkaa tahansa, se tulee vaikuttamaan meihin pitkään. Irti päästämisestä tehään välillä silti ehkä vähän liian iso juttu. Me haaveillaan vapaudesta ja painon poistumisesta hartioilta, mut tapahtuuko tällästä oikeesti tosielämässä? Kuinka usein sulla on hetki, jollon ilotulitteet räiskyy ja kaikki tuntuu juhlalta? Elämässä on niin valtavasti pieniä tajuamisen hetkiä, joita tulis oppia arvostamaan paljon enemmän, ja joihin tulis kiinnittää enemmän huomiota.
   Kun puhutaan ihmisuhteista, me tupataan sitomaan ittemme kiinni toisiimme vähän liianki tiukasti. Me uskotellaa ittellemme, et me ei pärjätä yksin. Et siinä toisessa olis jotain, mikä on erityistä. Me rakennetaan koti toiseen ihmiseen jotta meillä olis jotain, mitä kutsua omaks. Onks koti kuitenkaan enää koti, jos sen seinät on liekeissä ja savu tukkii sun keuhkot? On omalle maailmalle paljon mielekkäämpää kuvitella yhen ihmisen olevan kaikkee, mitä me halutaan sen olevan, huolimatta todellisuudesta. Kauneuden istuttaminen muihin on helpompaa ku sen hyväksyminen, et me ei vaa oltais oikeita toisillemme.
   Jossain ihmisissä on enemmän jotain ku muissa. En osaa selittää tätä tarkkaan, mut tiiättekö mitä tarkotan? Joillain ihmisillä on vaa kyky rikkoo sut helpommin ku kellään muulla, kyky saada sun maailma pyörimään ja silmät sumentumaan. Kyky tukehduttaa sut ilman et ne koskee suhun sormellakaan. Tähän liittyy aina suurii tunteita ja sotkuja, mut ei välttämättä positiivisia sellasia. On epätervettä haikailla kenekää sellasen perään, joka aiheuttaa sussa enemmän hukkumisen ku rakkauden tunteita.
   Miten sellasesta kävelee pois? Monesti ihminen kokee mieluummin hukkuvansa, ku ei kokis mitään ollenkaan. Me kaivataan reaktiota, meidän tulee jatkuvasti tuntee jotaki mikä saa meidät pysymään hereillä. Millo me ollaa ulos metsästä, turvassa?
   Koska ihminen jää usein odottamaan sitä suurta hetkeä, ku kaikki loksahtaa paikoillee, missaa se helposti mahdollisuutensa oikeesti konkreettisesti kävellä ulos. Jokasen meistä pitäis alkaa arvostaa vähä enemmän sitä pientä ääntä, joka jatkuvasti toitottaa meille, et lähe menee. Anna olla, se ei oo sen arvosta. Sä selviit yksin. Painajaiset jatkuu vaa niin kauan, ku niille sulkee silmänsä. Me tiedetään sisimmässämme jo kauan aiemmin, et kaikki on ohi, ja mitään ei oo tehtävissä. Se tulee tietosuuteen hyväksyttäväks vaa hetken myöhässä.
   Pitkään päässä muhineet ajatukset ei siis saa aikaan sellasta valtavaa Heureka-hetkeä. Eikä sellasta saakkaan odottaa. Ei pidä odottaa hetkeä, jolloin tajuaa, ettei enää tunne jatkuvaa vihaa, ahdistusta ja surua, koska nää kaikki hiipii ulos ja sisään pikkuhiljaa. Ei pidä oottaa hetkeä, jollon keuhkot täyttyy viimeinki raikkaalla ilmalla. Jonain päivänä sä tajuat, et sä osasit hengittää kaiken aikaa ihan ite. Jossaan kohta sä tuut ymmärtämään, että sä osaat olla ja pärjätä ilman sitä toista. Ei oo kyse yksinäisyydestä, vaa siitä, et on yksin. Hyvällä tavalla, ottaassa vähän happee. On pelottavaa päästää irti siitä vähästä, mitä meidän toisesta puoliskosta on jäljellä, mut se on loppujen lopuks vaa väistämätöntä ja tervettä.
  Sun ei tarvi olla väsynyt tai luovuttaa ymmärtääksees tän. Sun pitäis olla vaa vähän kiltimpi itelles, antaa ittes tajuta, et kaikki vois olla toisin. Arvostaisit ittees sen verran, et voisit kävellä pois niiden luota, jotka vaan satuttaa. Lopeta asioiden romantisointi, sillä oikeen kauneuden näkeminen mahdollistuu vast sitte, ku sä oot onnellinen ja kahleeton. Onnellisuus on paljon helpompaa, jos mikään ei pitele sua menneisyydessä. Ja toivottavasti jossain vaiheessa tuut olemaan kokonainen sellasen ihmisen kanssa, joka saa sut haukkoman henkee vaan ihastuksesta.

Overcoming fears

Oon miettiny viime aikoina pelkoja ja niistä ylipääsemistä aika paljon. Jokaseen valintaan, mikä me nykyhetkessä tehdään, vaikuttaa meijän menneisyys, sen haamut ja traumat. Usein me annetaan niille liikaa valtaa ja aletaan rajottamaa omaa toimintaamme siipeen saannin pelossa. Miks osa ihmisistä juuttuu ja perääntyy nurkkaan pakoon mörköjään, ja osa etenee rinta rottingilla kohti uusia myrskyjä?
   Jokasella on menneisyydessä jotain, millä on voima romahuttaa yöllä itkemään lohduttomast ja haukkomaan surulta henkee. Ylitsepääseminen näist asioista tuntuu mahdottomalta, koska ikävien asioiden kohtaaminen ei oo kivaa, ja just niiden kanssa työskentelyä ylipääsy vaatii. Miks kukaan vapaaehtosesti käsittelis uudelleen ja uudelleen omia haamujaan ja tilanteita, joiden toivois olevan vaa pahaa unta?
   Pelkääminen alkaa kyllästyttää ajan kanssa. Jatkuvassa pelossa eläminen on uuvuttavin asia, mitä oon ikinä joutunu kohtaamaa mun elämässä. Me pelätään ihmissuhteita, itteämme, maailmaa ja asioita, joita ei voida hallita. Ihmisellä on luonnollinen tarve kontrolliin, ja kun se menetetään, me muodostetaan helposti defenssejä, negaatioita ja mielenterveysongelmia, koska ne antaa meille työsarkaa ja jotain, mihin uppoutua.
   Pelosta selviäminen on pitkä prosessi, johon jokanen käyttää henkilökohtasen määrän aikaa. Mä oon ollu eating-disorder-free nyt melkein kaks vuotta, mut huomaan vieläki, et noudatan välillä vanhoja tapoja ja ahdistun tietyissä tilanteissa. Itsevarmuuden kerryttäminen auttaa suunnattomasti ittensä voittamisessa, sillä vaatii paljon rohkeutta kävellä pois tutusta ja turvallisesta.
   "Fake confidence until you achieve it" on ehkä huonoin neuvo maailmassa epävarmalla ihmiselle, mut se oikeesti toimii. Itsevarmuus on ihan uskomattoman viehättävää, ja meillä on itsevarmojen ihmisten sijasta tapana kiinnittää huomiota niihin, joista huokuu pelokkuutta. Me huomataan ennemmin kadulla kyyryssä kävelevä hissukka, ku hymyileväinen ja pystyssä kulkeva henkilö. Ittensä voittamisessa on kyse oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumisesta, ja just tässä kohtaa pien teeskentely voi olla hyvästä. Vaikka oonki relatively itsevarma nykään, meen helposti kuoreeni tilanteissa, joissa en tunne itteeni kotosaks. Tälläsinä hetkinä meistä kaikista voi kuoriutua näyttelijä; rentouta ittes, vedä syvään henkee ja hymyile. Leiki, että oot maailman itsevarmin ihminen. Kun sä ite et anna muiden nähdä sun pelokkuutta, myös ne rentoutuu sun seurassa ja sitä kautta helpottaa sun olemista. Kuljin vuosikausia pää siiven alla tiettyjen ihmisten ohi ja piilotin itteni, mut oon oppinu, et vaikka sä ite hautaisit pääs kuoppaan, se ei estä muita näkemästä sua.
   Omista rajoitteista irtautuminen on vaikeeta, ja vaatii paljon päättäväisyyttä ja tukee ympäriltä. Meille opetetaan pienestä pitäen, et meidät tulee pelastamaan prinssi valkosen ratsun selässä tai prinsessa lämmin syli avoinna. Miksei kukaan opeta meitä rakastamaan itteemme ennen muita? Sä et tarvi ketään pelastamaan sua, vaan pitämään kädestä ja seuraamaan sun omaa retkeä vierestä. Totta kai metsä näyttää pimeeltä ku me kuljetaan sinne ekaa kertaa yksin, jos me ollaan totuttu siihen, et joku toinen pitelee valoa. Kävele itte eellä, mut pidä huoli siitä, et takana on joku estäässä sua juoksemasta takasin polun alkupäähän.
   Ittensä riisuminen aseista ja haavottuvaiseks asettuminen on jotain, mitä harva tekee mielellään. Jos on tottunu pitämään muureja ympärillään ja ajamaan kaikki pois, on pelottavaa antaa jonku tulla sun lähelle, koska sillon niillä on valta satuttaa. Haavottuvaisuus on kuiteski avain siihen, et sä voi jättää menneen taakses. Olemalla täysin alaston ja rehellinen sun omien tunteiden kanssa ilman vitsailua, torjumista tai kieltämistä, sun on mahollista päästä ongelman ytimeen. Miks mä pelkään? Ketä mä pelkään? Omaa mieltään ei voi paeta loputtomiin.
   Pelko estää meitä tekemästä paljon, ja se on surullista. Yks ei uskalla rakastua, toinen avautua, kolmas syödä tai neljäs kattoa itteään peilistä. On niin uskomattoman väsyttävää koko ajan rajottaa itteään. Sä ansaitset olla onnellinen ja sä ansaitset olla rakastettu. Me nähdään hyvät puolet kaikissa muissa paitsi itessämme. Pitäis vaan uskaltaa. Mut kun ei uskalla. Entä jos sattuu?
   Eteneminen lähtee aina vauvanaskelista ja joskus toipumisen alottaminen vaatii kokonaisen romahtamisen. Käännekohdista elämässä tulee ikimuistosia, ja vaikka ne sattuuki, mä lupaan ettet sä tuu katumaan niitä. Mun oma tuli, ku makasin huoneeni lattialla lihaskunnon tekemisen jälkee täysin uupuneena. En ollu syöny tai nukkunu kunnolla kuukausiin, ja olin ihan puhki. Radiosta alko soimaan Christina Perrin Human. Muistan tuijottaneeni seinää ja itkeväni, koska en vaan enää jaksanu. Olin niin kyllästyny; näännyttämää, satuttamaa ja vihaamaa itteeni. Pohjalle iskeytyminen ei oo nättiä, mut siitä voi saada motivaatiota johonki tosi kauniiseen.
   Elämä vois olla niin upeeta. Valitettavasti meijän aika täällä on kuitenki rajallinen. Miks tuhlata koko elämä pelkäämiseen ja piilotteluun, ku voisit mennä, nauttia, rakastua, surra ja olla kaikkee sitä, mitä me ihmisinä tehään parhaiten? Älä rajota ittees, mä pyydän. Ota ensimmäinen askel, heitä ensimmäinen kivi, riko ensimmäinen kahle. Joskus riskinotto kannattaa ja joskus ei, mut ottamatta yhtä askelta harhaan et myöskään voi löytää uutta polkua.

Hold onto me

Kello on 4:08 aamuyöllä, ja oon just laskuhumalaisena kotiutunu kotibleistä. Ihan kertakaikkisen loistava aika siis alkaa kirjottamaan. (Toivon tällä tiedolla saavani anteeks kaikki maholliset kirjotusvirheet).

"I'm both happy and sad at the same time,

and I'm still trying to figure out how that could be"

Mä oon ihan käsittämättömän onnellinen. Istuin sohvalla valojen vilkkuessa ja musiikin pauhatessa, ja kattelin ympärilleni. Tajusin, et välitän kaikista siinä huoneessa ihan käsittämättömän paljon. Jos lämpöön ja pehmeyteen sun sisällä vois tukehtua, toi ois ollu mulle se hetki. Ekaa kertaa mun elämässä mun ympärillä on ihmisiä, joita en haluu menettä, joissa nään jotain tosi kaunista. En osaa kuvailla sitä tunnetta, koska se ei oo ihan rakkautta, ei kiintymystä eikä riippuvuutta, vaan jotaa ainutlaatusta. Jotaa ainutlaatusta, josta oon kiitollinen.
   Sen hetkellisen ruusunpunasen pilven takaa valkeni kuitenki pian se harmaa taivas, jonka oon tottunu näkemää. Kaikki kaunis loppuu aikanaan, eikä mikään kestä ikuisesti. Oon hyväksyny jo kauan aikaa sitte et ihmisiä tulee ja menee; oli kyseessä ero, välien katkeeminen ystävän kanssa tai yksinkertanen unohdus, oon ollu täysin fine sen asian kanssa. Mulle toisesta luopuminen on ollu jotenki helppoo, jotai mistä pääsen nopeesti yli ja mitä en jaksa jäädä vellomaan. En tiiä, onks tää ollu katkeruutta, itsesuojeluu vai jotai ihan muuta. Oli siis äärimmäisen pelottavaa huomata, et mä en tuu selviämää näiden ihmisten menettämisestä, tai aineski se tulee sattumaa iha saatanasti. 

    Meillä on tapana takertuu asiohin, joita ilman me ei voida elää. Me valitaan aina mahollisuus olla rakastettu ja rakastaa. Kiinni pitäminen kuuluu meijän itsesuojeluvaistoon; toisesta pidetään kiinni kynsin ja hampain niin kauan, ku se on mahollista. On vaikee erottaa, millon kannattaa taistella ja millon ei. Kun joku ennen niin rakas ja oma muuttuuki täysin erilaiseks tai kasvaa erilleen susta, on helpompaa pitää kiinni muistoista ja sulkee silmät siltä, mitä eessä todellisuudessa on. Luopuminen ei oo vaihtoehto, vaan sen sijaan kehitellään valheita ja illusioita vääristyneistä valheista ja totuuksista. On vaikeeta, ellei mahotonta, hyväksyä se, et ihminen sun edessä ei oo enää sama. Tai on, mut ei samalla tavalla sama. Se ei enää kato sua samalla tavalla, enää pidä kiinni kädestä yhtä tiukasti, ei piilota pois maailman pahuudelta. Miten voi menettää jotain, mikä ei oo sun omaas kadottaa?
   Elämän suurissa muutoskohdissa me takerrutaan mieluummin menneesseen ku kohdataan tuleva. On helppoo elää menneessä. Ajan pitäis kullata muistot, ja yleensä se tekeeki niin. Tosin väärällä tavalla. Muistot on hetkellisiä momentteja, joita on kiva katella taaksepäin ja muistella onnellisia hetkiä. Jos me jäädään niihin liikaa kiinni, ne estää meitä liikkumasta eteenpäin ja toteuttamasta itteämme. On pelottavaa, ettei ihmisen tarvitse olla kuollut kummitellakseen sun mielessä.
   Mä en haluu luopua. Kerranki mulla olis jotain, minkä vuoks taistella. Ja sen menettäminen pelottaa mua ihan hirveesti. Ja se, etten tiedä et taistelisko kukaan mun vuoks. Oon onnellinen, et mulla on jotain mistä pitää kii. Oon surullinen, et sen kaiken menettäminen käy tosi nopeesti. En tiiä, ehkä tää nyt sit on sitä rakkautta, En ikinä aatellu, et se sais mut näin kauhun valtaan.
   Luopumisen pelko rajottaa meitä monella tapaa. Se saa pitäämään kiinni niistä, joita ilman et pärjää. Niistä, joista ois pitäny luopua jo aikoja sitten. Niistä, jotka ei oo hyväks meille. Musta tuntuu, et toisesta on aika päästää irti sillon, ku sä pakenet mieluummin menneisyyteen ja muistoihis siitä ihmisestä, ku keskittyisit siihen edessäs olevaan nykyisyyteen. Toisin sanoen, sä tiiät sen olevan ohi ku huomaat rakastavas enemmän muistoja ku ihmistä ite. Mitä entä jos tajuaa tän, mut sun sydän ei silti jonku helvetin fiksaation takia osaa taikka halua päästää irti? Voiko toiseen juurtua kiinni? Miks me valitaan jäädä palavaan taloon, vaikka tiedetään, et lopulta me jäädään kuitenki yksin raunioiden keskelle? Me ei olla feenikslintuja, me ei nousta uudelleen ehjänä tuhkasta. 

    Osaisimpa sanoo tähän jotain tosi fiksua, mikä ratkasis kaiken ja sais kaikille hyvän olon. En kuitenkaan osaa, ja oon ihan yhtä hukassa ku muutki. Oon miettiny paljon sanontaa "find what you love and let it destroy you", ja oon tullu siihen tulokseen, et oon samaa mieltä. Mieluummin mä oon hetkellisesti tosi onnellinen, ja romahdan, koska menetin jotain mulle tärkeetä. Mieluumin mä tunnen sata asiaa samaan aikaan ja hukun omii ajatuksiini, ku istuisin harmaassa pilvessä ja yrittäisin suojella itteeni maailmalta. Totuus on se, et maailma liikkuu eteepäin, ihan sama liikuitsä mukana vai et. Joten might as well voisit ottaa vastaan sen, mitä sulle annetaan. 

  
                      "It's a both blessing and a curse to feel everything so very deeply"  

  On ihan okei olla vähän rikki ja sotkussa. Niin kauan ku ympärillä on niitä, jotka selvittää sun pahimmat solmut ja silittää auki. Ehkä ne tai sä ei enää kohta oo tässä, mut ainaki hetken olit ehjempi kun ennen. Tiiän, etten sano sitä tarpeeks usein, mut toivon et ne, keitä tää koskee tietää sen silti; ootte tosi rakkaita. Ja oon pahoillani, et aiheutan turhan usein huolta, suuttumusta, kiusallisia tilanteita, surua ja väärinkäsityksiä. En vaihtais teitä mihinkään.